Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Hilehuurre hyppelehti rajapartionsa mukana pitkin Eloklaanin rajaa nummilla, siellä suunnassa missä partion tuli ylittää kaksi joen haaraa reviirin merkkaamisen lomassa. He suuntasivat pois päin Kuolonklaanin rajan suunnasta, ja olivat nyt juuri sen ensimmäisen joen ylityksen kohdalla, jossa astinkivet jo odottivat hilpeää soturia malttamattomina.
Partion johdossa oleva Uskolintu vilkaisi Hilehuurretta jotenkin hämmentyneen oloisena, kun hopeanharmaa kolli loikkasi ensimmäisen kiven päälle päästäen innokkaan ”kurrauh”-äänen. Hilehuurre tajusi vasta silloin ohittaneensa Uskolinnun hiukan törkeästi. Hilehuurre oli kuitenkin iloinen, ettei häntä itseään oltu laitettu vastuurooliin tähän partioon. Juuri tänään hän oli tavanomaistakin leikkisämmällä tuulella!
Erityisen iloinen kolli oli myös siitä, että Nopsaliekki, toinen hänen parhaista ystävistään, oli määrätty myös tähän partioon. Koko matka leiristä tälle rajalle saakka oli kulunut Nopsaliekin kanssa hassutellen. Hilehuurteesta juuri nyt ei ollut olemassa mitään, mistä ei voisi vitsailla.
Hilehuurre pysähtyi viimeisille astinkiville tutkailemaan hyvin ohuen näköistä läpinäkyvää jääkerrosta. Hän kumartui alas ja yritti nähdä, oliko joessa kaloja. Tällä välin Uskolintu ohitti hänet ja siirtyi odottamaan muita joen toiselle puolen.
Rauhalaulu pysähtyi edelliselle kivelle.
”Mitä sinä teet?” tummanharmaa kolli kysyi vihjaten selkeästi äänensävyllään, että tämä odotti Hilehuurteen väistyvän.
”Etsin kaloja”, Hilehuurre vastasi. Hän katsahti klaanitoveriaan.
Rauhalaulun kasvoilla oli kyllästynyt ilme. Joku oli varmaankin laittanut papanoita tämän aamupalaan, kolli ajatteli.
”No, anteeksi nyt sitten”, Hilehurre tokaisi ollessaan pakotettu liikkumaan eteenpäin. ”Ilonpilaaja.”
Hilehuurre loikkasi voimakkaalla ponnistuksella Uskolinnun viereen. Hän odotti vielä Nopsaliekkiä, kun nuo kaksi tylsän vakavaa soturia jatkoivat rajaa eteenpäin rauhalliseen tahtiin. Ystävä loikki leikkisästi kiveltä toiselle ja laskeutui sulavasti Hilehuurteen viereen.
Ainakin suhteellisen sulavasti, sillä Nopsaliekin toinen takajalka laskeutui jään reunaan. Kuului hassu raksahdus, kun ohut jääpeite rikkoutui kollin käpälän alla. Nopsaliekki sai kuitenkin nopealla refleksillä jalkansa ilmaan ajoissa, eikä se ehtinyt upota veteen. Musta soturi värähti silti, ilmeisesti jään kylmyydestä. Hilehuurre naurahti; tilanne oli jotenkin niin koominen.
”Minä niin rakastan tuota ääntä!” Hilehuurre naukaisi. Hän harhautui ja unohti partion täysin tassuttaessaan lähemmäs jokea.
Kolli painoi tassullaan läpikuultavaa, kylmää pintaa, jonka alla joki virtasi. Se mureni lähes välittömästi. Kuului tuttu miellyttävä raksahdus. Hilehuurteen tassu upposi puoliksi veteen.
”Hui!” hän huudahti ja alkoi sitten höröttää itsekseen.
Nopsaliekki tuli hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillaan, ja repesi myös nauruun, ihan niin kuin kyseessä olisi ollut erityisenkin hauska juttu.
”Hiirenaivo!” Nopsaliekki maukui huvittuneena.
Hilehuurre lähti kävelemään joen reunamaa pitkin raksautellen helposti rikkoutuvaa jäätä vasemmalla etutassullaan.
”Mihin sinä nyt menet?” Nopsaliekki kysyi jossain Hilehuurteen takana, mutta kysymys tuntui menevän suoraan Hilehuurteen toisesta korvasta ulos.
”Tämä on ihanaa! Kokeile sinäkin tätä!” hän naukaisi innoissaan. Hän kyllä huomasi ohittavansa Eloklaanin hajumerkit, mutta ei sisäistänyt asiaa, vaan jatkoi eteenpäin, kun rusauteltavaa jäätä kerran riitti vielä pitkän matkaa.
//Nopsa?:D
KP-boosti käytössä
