Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Hilehuurre heräsi varhain, heti ensimmäisten auringonsäteiden lävistettyä sotureiden pesän juurista muodostuvat seinät. Hopeanharmaa, pilkullinen kolli avasi suunsa nopeasti valtavaan haukotukseen. Turhaa viivyttelemättä hän kampesi itsensä ylös, pujotteli nukkuvien sotureiden läpi pesän suuaukolle, lipaisi kutiavaa lapaansa ja kipitti ulos. Sotureiden pesä oli muuten erittäin mukava, hienon näköinenkin, mutta Hilehuurre oli saanut melko huonon paikan itselleen pesän perältä, paksun juuren vierestä, joka oli raapinut kollin suurta lapaa tämän möyriessä sammalilla unissaan. Hopeinen kolli oli juuri eilen nimitetty soturiksi, joten tämä oli innoissaan soturiuden tuomista vapauksista. Enää hänen ei tarvitsisi ravata jatkuvasti klaaninvanhimpien luona viemässä heille riistaa ja vaihtamassa heidän kirppuisia sammaliaan. Enää hänen ei tarvitsisi selittää mestarilleen, miksi oli lähtenyt ilman lupaa metsään seikkailemaan ennen harjoituksia.
Hilehuurre kipitti pääaukiolle häntä kauniin näyttävästi pystyssä. Vaikka suurin osa sotureista oli vielä jäänyt nukkumaan, joitakin kissoja oli jo hereillä. Muutama mestari oli juuri menemässä herättelemään oppilaitaan. Hilehuurre oli pakahtua ilosta ajatellessaan, miten hänen ei enää ikinä tarvitsisi nukkua oppilaiden pesässä. Mesitähti kokoontui parin soturin kanssa ilmeisesti odottamaan muita partioon osallistujia. Klaanin varapäällikkö Minttuliekki venytteli ja suki turkkiaan parin hännänmitan päässä päälliköstä. Hilehuurre käveli heidän ohitseen.
”Hyvää huomenta!” kolli tervehti kaikkia pirteästi kurnuttaen.
”Huomenta!” Minttuliekki ja Mesitähti vastasivat lähes yhteen ääneen. Mesitähden vieressä punaruskea kolli, Irvikita nyökkäsi ja tämän toisella puolella Pehmoturkki, pitkäkarvainen kermanvärinen naaras, huikkasi:
”Huomenta, Hilehuurre! Miten meni ensimmäinen yö sotureiden pesässä?”
”Mainiosti, nukuin kuin tukki!” Hilehuurre vastasi ja tassutti sitten Pehmoturkin vierelle.
”Olosuhteetkin olivat harvinaisen suotuisat, nimittäin nukuin Ampiaispiston ja Mehiläislennon vieressä”, kolli lisäsi pilke silmäkulmassaan ja virnisti pienesti. Hilehuurre piti molempia sotureita erittäin viehättävinä, eikä hän ihmetellyt ollenkaan, että nämä olivat veljeksiä.
”No sinullapa on ollut sitten oikein makoisat unet”, Pehmoturkki sanoi huvittuneena.
”Sanos muuta!”
Hilehuurre ei malttanut jäädä rupattelemaan Pehmoturkin kanssa enempää, vaan kääntyi katselemaan, keitä muita olisi hereillä. Ennen kuin hän ehti häipyä mihinkään, Minttuliekki kuitenkin käveli hänen luokseen.
”Hei, Hilehuurre! Sinähän voisit lähteä ensimmäiseen metsästyspartioon Konnavarjon kanssa, kun olette jo sopivasti hereillä. Ottakaa Pohjaharja ja Närhitassu mukaanne”, punainen naaras käski.
”Oikeasti? Aiotko pilata ensimmäisen päiväni soturina lähettämällä minut heti-”
”Noinko puhuu soturi?” Minttuliekki keskeytti Hilehuurteen lauseen kova katse silmissään.
”Ota rauhassa, et ehtinyt edes kuulla loppuun”, Hilehuurre naukaisi virnistäen.
Oliko Minttuliekillä tänään muurahaisia turkissa? Hänhän laski vain leikkiä, kyllä varapäällikkö varmasti tiesi sen.
”Ei minun tarvitse kuulla. Ei soturi valita siitä, että joutuu aikaiseen partioon, varsinkaan, kun on itse jo valmiiksi hereillä”, naaras jatkoi.
”Enhän minä siitä ollutkaan valittamassa”, Hilehuurre naurahti.
Minttuliekki näytti hämmentyneeltä, mutta siltä, ettei siitä huolimatta olisi halunnut kuulla enempää. Ottaisi nyt vähän rennommin niiden muurahaisten kanssa, Hilehuurre ajatteli huvittuneena.
”Olin sanomassa, että aiotko pilata sen lähettämällä minut partioon Pohjaharhan kanssa. Se soturi on yksi leiriä ympäröivä kivi. Tai siis, onhan hän komea, mutta…”
Minttuliekki loi Hilehuurteeseen lopen kyllästyneen katseen ja keskeytti hänen puheensa vain huiskauttamalla häntää merkiksi, ettei jaksanut kuunnella. Varapäällikkö kääntyi ja lähti sotureiden pesää kohti, missä yhä useampi soturi näytti heräilevän.
”Pärjäile muurahaistesi kanssa, Minttuliekki!” Hilehuurre huikkasi tämän perään virne kasvoillaan. Kolli ei ollut varma, kuuliko varapäällikkö, mutta se oli ehkä vain ihan hyvä kaikkien kannalta.
Minttuliekki osasi myös nauraa vitseille, mutta tänään ei tainnut olla sellainen päivä. Hilehuurre epäili, että varapäällikkö oli ehkä vain kyllästynyt hänen juttuihinsa, koska oli joutunut katselemaan vilkkaan kollin kommelluksia koko hänen oppilasikänsä ajan. Hilehuurteen entinen mestari, Viherkatse, oli ollut toisinaan hieman liian anteeksiantava hänen tempuistaan, joten Minttuliekin oli usein ollut pakko puuttua kurin säilymiseen ja Hilehuurteen, tai tietenkin silloisen Hiletassun, ansaitsemien rangaistusten toteutumiseen. Hilehuurre ymmärsi sen kyllä. Hän oli taatusti käynyt sotureiden hermoille toisinaan. Nyt hän oli kuitenkin soturi, eikä hän ollut muutenkaan tehnyt mitään typerää lähikuina. Sen vuoksi hän ei aivan ymmärtänyt, miksi Minttuliekillä tuntui silti olevan jotakin häntä vastaan. Mutta olkoon varapäällikkö kirppupallo hänelle, jos kerran niin halusi. Hilehuurteelle se oli lopulta se ja sama – osasihan hän olla itse yhtä ärsyttävä halutessaan.
Koko Hilehuurteen ja Minttuliekin välikohtauksen ajan Konnavarjo oli vain istunut Hilehuurteen takana hiljaa. Hopeinen kolli kääntyi Konnavarjon puoleen ja kohautti huvittuneena lapojaan välikohtauksen jäljiltä, vaikka ei tavoittanutkaan punaruskean kollin katsetta. Hilehuurre oli aina pitänyt Konnavarjoa hieman erikoisena, mutta hän tuumi toiveikkaana, että saattaisi saada puristettua pienestä tabbykuvioisesta kollista jotakin uutta partion aikana. Konnavarjo ei kuitenkaan ollut ollenkaan Hilehuurteen tyyppiä ja jos tämä ei osaisi puhua muusta kuin itsestään, olisi Hilehuurteen yritettävä saada Pohjaharha juttelemaan. Siis sillä lailla kevyesti, että voisi pitää hauskaa. Eikä kivien tapaan.
’Jipii. Tänään onkin huippuhauskaa seuraa luvassa’, kolli ajatteli sarkastisesti. Onneksi hän osaisi pitää hauskaa yksinäänkin.
Hänen vieressään Konnavarjo nousi jaloilleen.
”Minä haen Pohjaharhan ja Närhitassun”, tämä sanoi.
”Etpäs hae, koska ehdin ensin!” Hilehuurre naukaisi leikkimielisesti, otti pari loikkaa eteenpäin ja kipitti lopun matkasta hyvässä ryhdissä oppilaiden pesän edustalle, missä valkoinen soturi oli valmiina oppilaansa kanssa. Konnavarjo ei sanonut mitään, mutta asteli hänen perässään rauhallisena.
”Huomenta Pohjaharja ja Närhitassu!” Hilehuurre tervehti lähes ylipirteästi. Hän liioitteli sen osittain tarkoituksella, koska ei pystynyt kuvittelemaan Pohjaharhaa näyttämässä puoliakaan yhtä pirteää naamaa. ’Ehkä minun seurani tekee ihan hyvää tuolle kivikasvolle.’
”Hyvää huomenta”, Pohjaharha vastasi kohteliaasti, valkoiselle soturille tavanomainen, vakava ilme kasvoillaan.
”Hyviä uutisia”, Hilehuurre sanoi hymyillen.
”Minttuliekki käski meidät neljä metsästyspartioon”, Konnavarjo ehti avata suunsa väliin. Hilehuurre mulkaisi tabbykuvioista kollia sivusilmällä.
”Selvä”, Pohjaharha vastasi tyynesti. Valkea kolli oli joukon vanhin soturi, joten hän johtaisi partiota.
”Entä mitä ne uutiset ovat?” hän tiedusteli.
”Etkö kuullut? Saat minut metsästyspartioosi!” Hilehuurre virnisti ja vinkkasi silmää leikkimielisesti.
Pohjaharha tuijotti häntä hetken ilme hievahtamatta, kuin ei olisi tiennyt, mitä vastata. Hilehuurre ei ollut koskaan katsonut tätä yhtäjaksoisesti silmiin näin kauan. Hän kiinnitti vasta nyt huomiota siihen, kuinka puoleensavetävät tämän vaaleat meripihkasilmät olivat. Siro, valkea kolli pudisti lopulta päätään pienesti ja lähti sitten johtamaan joukkoa kohti piikkihernetunnelia. Hilehuurre asteli Pohjaharjan toisella puolella, kun Närhitassu seurasi mestariaan tämän toisella puolen. Konnavarjo laahusti perässä rauhallisin askelin.
Metsästyspartion poistuttua leiristä ja edettyä vasta vähän matkaa, Närhitassu kipitti mestarinsa vierelle.
”Missä aiomme saalistaa?” kiiltävän musta naaras kysyi.
”Mennään nummille!” Hilehuurre ehdotti innoissaan.
Hopeinen soturi piti siitä, kuinka kauas nummilla pystyi näkemään. Siellä oli ihanan avaraa, minkä lisäksi kolli piti nummimaisemaa nättinä – tai oli se sitä ainakin kaikkina muina vuodenaikoina. Ja jänisten kanssa oli hupaisaa painia ennen listimistä. Saniaisissa kieriminen ei voittaisi sitä millään.
”Menemme koivumetsään”, Pohjaharha päätti.
Hilehuurre huokaisi kärsimättömänä.
”Oletko varma, ettet tahdo kivimetsään?” hän irvaili.
Närhitassu näytti huvittuneen Hilehuurteen kommentista, mutta vakavoitui äkkiä, ettei Pohjaharha huomaisi. Hilehuurre kuitenkin virnuili tavalliseen tapaansa, vaikka valkoinen soturi näyttikin nyt hieman siltä, että voisi antaa nuorelle soturille kirpaisevan korvapuustin käpälällään. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Voin yhtä hyvin lähettää sinut takaisin leiriin, Hilehuurre”, Pohjaharha sanoi hivenen viileästi.
”Hyvä on, hyvä on. Mene kivimetsääsi”, Hilehuurre sanoi ja naurahti sille, miten vakavasti vanhempi kolli suhtautui kaikkeen.
Hilehuurre tuumi, että jos valkea kolli ei olisi ollut aina niin vakava, hänen komeutensa ja kohteliaisuutensa olisivat voineet tehdä hänestä erittäin puoleensavetävän. Hopeinen kolli ei tosin saanut nytkään silmiään irti Pohjaharhan näteistä meripihkasilmistä.
”Jos tehdään niin, että te menette sinne koivumetsään ja minä menen nummille. Lupaan tuoda isoimman saaliin!” hän jatkoi. ”Tai haluatko sinä tulla mukaani, Konnavarjo?”
Ennen kuin Konnavarjo ehti vastata, Hilehuurre kohtasi Pohjaharhan jäätävän katseen.
’Tuolla kivellä ei sitten oikeasti ole mitään huumorintajua. Miksi se on hänelle niin iso asia, tulenko koivumetsään vai en? Ja miksi kaikki ovat niin tylsiä tänään?’ Hilehuurre ajatteli ja alkoi itsekin jo tympääntyä. Hän oli ajatellut, että saisi vähän enemmän vapauksia ollessaan soturi. No, totta kai hän pääsi heti partioon itse herra-soturilain kanssa.
Hilehuurre harkitsi jo, että jättäisi tylsän partionsa ja juoksisi nummille, kun Pohjaharha avasi suunsa sanoakseen jotakin.
// Pohja? :’D
