Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Hilehuurre kuunteli korvat höröllä, miten hänen ystävänsä avautui entisestä elämästään ja kaipuustaan isäänsä kohtaan. Yleensä hänen täytyi oikein pinnistellä keskittyäkseen kuuntelemaan näin pitkää virttä, mutta tällä kertaa Hilehuurteen uteliaisuus teki Nopsaliekin kuuntelusta helppoa. Ystävän mainitessa, ettei tämä tiennyt, kuuluiko todella klaaniin, koska hänen sydämensä oli hänen isänsä luona, Hilehuurre väräytti korvaansa epäuskoisena. Hopeanharmaa kolli pelästyi, että hyvä ystävä, jonka hän oli vieläpä itse kouluttanut soturiksi harkitsi nyt vakavasti jättävänsä klaanin. Kun musta täplikäs kolli vihdoin lopetti tarkentaen, että piti kyllä elämästään Eloklaanissa, mutta kaipasi sitä tunnetta, jonka saavutti vain oman perheen kanssa, Hilehuurre helpottui hiukan. Ehkä ystävällä olikin vain käynnissä pieni identiteettikriisi, hän ajatteli. Sitä paitsi, miksi kolli ei olisi kaivannut isäänsä?
”Kuule”, Hilehuurre aloitti ja kohtasi Nopsaliekin odottavan katseen.
”Ei ole minun asiani kertoa, mihin sinä kuulut. Mutta olet aivan yhtä iso osa Eloklaania kuin minäkin, ja minun on vaikea kuvitella sinua muualle. Vaikka kokisitkin, että perheesi on muualla, sinun on valittava polkusi itsenäisesti. Tietysti sinulla on isääsi ikävä, mutta jos lähtisit, sinulla tulisi aivan sietämätön ikävä minua”, Hilehuurre maukui vakavana, mutta pilke ilmestyi hänen silmäkulmaansa hänen lopetettuaan.
Nopsaliekin ahdistunut ilme pehmeni hiukan, kun kolli antoi viiksiensä väristä huvituksesta.
”No taatusti!” Nopsaliekki naukaisi. ”En vain tiedä… saanko täällä sitä samaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.”
Hilehuurre kohautti lapojaan.
”Ehkä vielä joskus, jos saat pentuja, kuka tietää”, hän maukaisi.
Huomautus ei näyttänyt lohduttavan Nopsaliekkiä, joka katseli nyt maata heidän tassujensa välissä.
”Tiedätkö mitä?” Hilehuurre sanoi. Ystävä nosti päänsä. ”Minusta sinun pitäisi mennä etsimään isäsi.”
Nopsaliekki tuijotti häntä suu raollaan. Hilehuurre hymyili leveästi.
//Nopsa?
