Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Hilehuurre oli kuunnellut epäuskoisena, korvat taaksepäin luimistettuina, kun Mesitähti oli eräänä päivänä määrännyt Hilehuurteen yrttien etsintäpartioon Pohjaharhan ja Salviakatseen kanssa. Hän ei ollut meinannut uskoa korviaan ja pohti, oliko Mesitähti saanut ampiaisen pistoksen. Kyllähän päällikön oli tiedettävä, miten huono yhdistelmä Hilehuurre ja Pohjaharha olivat, pilkullinen soturi oli ajatellut. Päällikön sana oli kuitenkin laki ja Hilehuurre arvosti Mesitähteä erittäin paljon, joten hän ei olisi mitenkään viitsinyt nurista valinnasta ääneen. Sitä paitsi, kolli tuumi, kyllä kaikesta aina selviäisi ja retkestä kaksijalkalaan tulisi joka tapauksessa mielenkiintoinen! Sentään Salviakatse olisi mukana, eikä Hilehuurteen tarvitsisi vain tylsistyä yksin Pohjaharhan läsnäolosta. Se että hän joutuisi kestämään Pohjaharhan seuraa ei myöskään tuntunut kollista tällä hetkellä kaikista isoimmalta vaikeudelta. Hilehuurre oli menettänyt nyt Pehmoturkin lisäksi jo toisen ystävän, Salamataivaan. Soturi oli kuollut rajakahakassa jo useita päiviä sitten, eikä Hilehuurre ollut vieläkään kunnolla hyväksynyt sitä tosiasiaa. Hänen oli ollut vaikea tottua siihen, ettei voinutkaan enää jakaa uusimpia juoruja tai vaihtaa kieliä Salamataivaan kanssa tuoresaaliskasalla. Naaras oli ollut yksi Hilehuurteen jokapäiväisistä rupattelukumppaneista. Kolli kiitti onneaan, että hän oli nyt saanut Kujetassusta uutta piristävää juoruiluseuraa. Vaikka eihän kukaan Salamataivasta tulisi korvaamaan. Hilehuurre tiesi kuitenkin, että Salamataivaalla olisi nyt Tähtiklaanissa rauha.
Kolme auringonnousua Mesitähden ilmoituksen jälkeen Hilehuurre, Pohjaharha ja Salviakatse olivat lähteneet matkaan kohti kaksijalkalaa. Hilehuurre oli erittäin haltioissaan uusista maisemista, eikä kolli ollut malttanut odottaa näkevänsä kaksijalkalan läheltä ensi kertaa. Noin puoli päivää taivallettuaan retkikunta oli vihdoin saapunut perille kaksijalkalaan.
Hilehuurre katseli uutta, kaksijalanpesien ja niitä ympäröivien aitojen täyttämää ympäristöä enemmän innostuneena kuin varuillaan. Hopeanharmaa kolli oli niin keskittynyt kummallisten, mielenkiintoisten yksityiskohtien tarkkailuun, että matkakumppaneiden käymä keskustelu meni häneltä täysin ohi. Etäisesti soturi erotti maukumista viereltään, mutta kun hän kohtasi Salviakatseen odottavan katseen, ei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mitä hopeanharmaa naaras oikein oli kysynyt. Nyt Hilehuurre huomasi sivusilmällä, miten myös Pohjaharha kääntyi katsomaan hänen suuntaansa. Hopeanharmaa kolli tuijotti vain hämmentyneen näköisenä Salviakatsetta.
”Sinä et sitten tainnut kuunnella ollenkaan”, Pohjaharha tokaisi. Hilehuurre vilkaisi valkeaa soturia terävästi sivusilmällä. Vaikka tällä kertaa kivinaama olikin ihan oikeassa.
”No, sinä nyt et ole sanonut minulle sanaakaan koko matkan aikana, niin ei ollut mitään syytä olettaa, että asia koskisi myös minua”, Hilehuurre puolustautui. Salviakatse asteli Hilehuurteen ja Pohjaharhan väliin ilmeisesti peläten, että tilanne eskaloituisi. Hilehuurre oli siitä kiitollinen; kolli ei nimittäin olisi jaksanut käyttää energiaa Pohjaharhaan yhtään enempää, mutta hän oli huono estämään impulssejaan.
”Ehdotin siis, että etsisimme kotikisun ja kysyisimme häneltä tietä läpinäkyville kaksijalkojen pesille. Onko muita ideoita?” Salviakatse maukui.
”Minusta se on hyvä i-”
”Tehdään niin!” Hilehuurre keskeytti Pohjaharhan, joka oli aloittanut lauseensa vain vähän aikaisemmin. Ylivilkas soturi innostui hetkessä siitä ajatuksesta, että saisi kierrellä ympäri kaksijalkalaa tutkimassa paikkoja samalla, kun yrittäisi löytää kotikisun. Kolli lähti loikkimaan innoissaan eteenpäin, suoraan kohti lähintä kaksijalanpesää.
”Hilehuurre, odota!” Salviakatse naukaisi, mutta hopeanharmaa kolli pysähtyi vasta monen ketunmitan jälkeen, aivan kaksijalanpesän aidan vieressä.
”Minä voin etsiä täältä päin!” Hilehuurre ilmoitti vain taakseen, ennen kuin lyhyen etäisyyden arvioinnin jälkeen teki voimakkaan hypyn aidan päälle. Kolli sai suurilla, voimakkailla etutassuillaan kiinni sen reunasta ja sai kuin saikin vedettyä itsensä kokonaan ylös hiukan kömpelön näköisesti. Pilkullisen tabbykuvion omaava soturi huojui aidalla pahan näköisesti, mutta lähti liikkumaan eteenpäin estääkseen putoamisen. Juuri nyt Hilehuurre keskittyi niin kovasti askeliinsa kapealla alustalla, että hän ei kuullut mitään. Kun aidanpätkä loppui niin, että soturin oli pakko joko kääntyä oikealle tai loikata korkeamman aidan päälle, hän ei ehtinyt hidastaa vauhtiaan, vaan horjahti äkkinäisesti ja putosi alas. Kolli mätkähti suoraan kylki edellä pensaikkoon, josta hänellä kesti hetki päästä ylös.
”Ketunläjät!” Hilehuurre sihahti tehdessään nopean ravistusliikkeen koko keholla. Kapeat pinnat eivät tosiaan tykänneet hänestä sitten yhtään.
Hopeanharmaa soturi katseli ympärilleen uteliaana, mutta tällä kertaa myös melko varautuneena; tämä oli oikean kaksijalan reviiri. Valtavassa, neliskanttisessa pesässä oli läpinäkyviä neliskanttisia kohtia. Hilehuurre pohti, olivatko ne pesän sisäänkäyntejä. Hän oli kuitenkin luullut kaksijalkojen olevan paljon isompia. Niin isoja, etteivät ne minkään logiikan mukaan mahtuisi kulkemaan niin pienistä aukoista. Sitä paitsi, Hilehuurre ei keksinyt, miten niistä edes olisi mahdollista kulkea kahdella jalalla. Ne olivat niin korkealla. Olivatko ne sittenkin kissan sisäänkäyntejä? Hän oli melko varma haistaneensa kotikisun hajua pensaan luona. Piha oli kuitenkin tyhjä ja hiljainen.
Hilehuurre hiipi vaivihkaa aidan vierusta pitkin lähemmäs pesää. Sen edustalla oli paljon kaikkea kiehtovan näköistä; kaksijalan asioita, joille soturi ei millään osannut keksiä tarkoitusta. Hopeanharmaa kolli pysähtyi kissan kokoisen vihreän, kovan asian viereen. Sillä oli reikä keskellä selkää ja pitkä, kapea, hännältä näyttävä osa, joka osoitti yläviistoon. Oliko se jonkinlainen kivi? Se näytti kuitenkin ontolta.
”Mutta eiväthän kivet ole onttoja”, Hilehuurre tuumi itsekseen.
Harmaa, pilkullinen kolli työnsi päänsä koloon ja haisteli. Kyllä ontto se oli… Äkkiä Hilehuurteen nenään osui jotakin kylmää ja kosteaa. Hän veti äkkiä päänsä pois esineen sisältä. Nuolaistessaan huuliaan soturi tajusi kuitenkin sen olevan vettä. *Virkistävää!* hän ajatteli. Hilehuurre ei ollut juonut vielä kertaakaan matkan aikana, joten hän työnsi kuononsa uudelleen vihreän kaksijalan vesivaraston sisälle ja alkoi lipittää vettä intohimoisesti.
Äkkiä hän kuuli narisevan äänen edestään, kaksijalan pesän suunnasta. Hilehuurre veti tällä kertaa päänsä lisäksi esille kyntensä. Hän kyyristyi mahdollisimman matalaksi esineen taakse ja toivoi maastoutuvansa edes kohtalaisesti vaaleaan aitaan. Hilehuurre tarkkaili, kuinka kaksijalanpesän seinään piilotettu suuaukko paljastui ja sulkeutui pian sen jälkeen. Hän ehti nähdä vilaukselta suuaukon avanneen kaksijalan ja järkyttyi tämän karmivasta, pitkästä ulkomuodosta. Soturin onneksi kaksijalka ei kuitenkaan tullut ulos, eikä se vaikuttanut myöskään huomanneen Hilehuurretta.
Hilehuurre ei ollut kuitenkaan nähnyt paljoa vihreän esineen takaa, ja ylös istumaan noustessaan hän oli vähällä hypähtää ilmaan nähdessään mustavalkoisen, pienen naaraan tuijottamassa häntä aivan pesän sisäänkäynnin edessä. Kotikisu näytti olevan hyvin varuillaan, eikä Hilehuurre yhtään ihmetellyt, jos kotikisu pelkäsi häntä. Sitä paitsi hän oli tunkeutunut tämän omalle pihalle. Soturi veti kyntensä piiloon ja siristeli silmiään hitaasti rauhan merkiksi.
”Hei vain. Pahoittelut, että ilmestyin luvatta reviirillesi. Olen Hilehuurre, Eloklaanin soturi, ja tulin vain kysymään a-” Hilehuurre aloitti, mutta juuri silloin hän kuuli takaansa kaksi kevyttä tömähdystä. Pohjaharha ja Salviakatse olivat juuri laskeutuneen pihalle aidalta. Kotikisu näytti nyt entistä pelästyneemmältä, ja Hilehuurre pelkäsi, että tämä livistäisi karkuun. Soturi ei ollut edes vielä ehtinyt kysyä kotikisun nimeä. Miksi Pohjaharhan ja Salviakatseen oli ollut pakko seurata häntä, olivatko he täysiä hiirenaivoja? Hilehuurteen mielestä viisaampaa olisi ollut hajaantua. Nyt muistellessaan hän kuitenkin tajusi, etteivät he olleet puhuneet mitään asiasta…
//Pohja
KP-boosti käytössä
