Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Hilehuurre tutkiskeli yrttejä läpinäkyvän kaksijalanpesän sisällä iloisena siitä, miten hänen ideansa oli kuin olikin onnistunut. Isoin työ oli jo tehty, koska nyt he tiesivät, etteivät joutuisi palaamaan leiriin tyhjin tassuin! Hilehuurre vilkaisi viereensä astellutta Pohjaharhaa, joka jostakin syystä väisti hänen katseensa, mutta avasi silti suunsa:
”Oli hyvä idea kaivaa seinän alta.”
Niitä sanoja Hilehuurre ei olisi kuuna päivänä osannut odottaa tuon vakavan, kivikasvoisen soturin suusta. Ei etenkään, kun otti huomioon heidän konfliktirikkaan menneisyytensä. Hilehuurre katsoi Pohjaharhaa hämmentyneenä, tietämättä ensin miten reagoida. Jokin sai pilkullisen kollin kuitenkin tuntemaan kehun paljon merkityksellisempänä, koska se oli tullut Pohjaharhalta. Hilehuurre ajatteli sen johtuvan siitä, että samanlaisia kehuja kuuli valkoisen soturin suusta harvemmin. Hopeinen kolli ei kuitenkaan tiennyt, miksi hänen poskiaan alkoi kuumottaa, kun Pohjaharha siirsi meripihkaiset silmänsä pois yrteistä kohtaamaan hänen katseensa. Vaikka Hilehuurre tunsi itsensä nyt entistäkin ylpeämmäksi keksinnöstään, kesti häneltä harvinaisen kauan saada sanoja ulos suustaan.
”Totta kai se oli hyvä idea”, hopeanharmaa kolli vastasi virnistäen silmät sirillä, ”sehän oli minun ideani.”
Kuten hän oli arvannutkin, koko kaksijalkalan yllätykseksi Pohjaharha ei ollut vitsituulella.
”Kiitos”, Hilehuurre lisäsi perään, ennen kuin valkea soturi kääntyi kävelläkseen Salviakatseen luokse.
Hopeinen kolli käänsi kuononsa takaisin kiehtovalta tuoksuviin yrtteihin. Hän hymyili itsekseen toistaessaan Pohjaharhan erittäin villiä lausahdusta päänsä sisällä.
Hilehuurre tajusi, ettei hän enää kokenut niin suurta inhoa tuota vakavaa nipottajasoturia kohtaan. Ehkä he olivat liian erilaisia ystävystyäkseen, mutta eihän se tarkoittanut, etteivätkö he voisi tulla toimeen. Sitä paitsi kollista tuntui, että Pohjaharha oli vihdoin alkanut nähdä hänet yhtä pätevänä soturina kuin muutkin.
Kun kolmikko seuraavana päivänä saapui leiriin, sekä parantajat että Mesitähti osoittivat suurta kiitollisuutta yrttivarastojen onnistuneesta täydentämisestä. Mesitähti sanoi tietäneensä, että oli määrännyt juuri oikeat soturit tehtävään. Hilehuurre kulki suunnilleen koko päivän häntä pystyssä ylpeydestä, huolimatta siitä, miten paljon pitkä reissu oli kollia uuvuttanut. Hopeinen soturi tunsi myös itse saaneensa paljon hyödyllistä kokemusta matkan aikana. Hän olisi mielellään jäänyt tutkimaan Kaksijalkalaa pidemmäksikin aikaa silkasta uteliaisuudesta, mutta puheliaan kollin onneksi kertomista riitti. Hän kertoi lakkaamatta kummallisista kaksijalkojen rakennelmista ja esineistä jokaiselle eloklaanilaiselle, jonka kanssa kolli jäi rupattelemaan.
Ennen pitkää Hilehuurre kuitenkin rauhoittui matkasta puhumisen kanssa. Kuu vierähti kuin huomaamatta. Retki kaksijalkalaan pyöri kuitenkin edelleen hopeisen soturin mielessä. Tarkemmin ottaen se, miten eri tavalla Pohjaharha oli suhtautunut häneen muutamaan otteeseen sen aikana; miten erikoiselta tämän yllättävät sanat olivat tuntuneet.
Jostain syystä Hilehuurre ei saanut valkoista soturia mielestään. Se häiritsi häntä toden teolla, sillä hän ei edelleenkään voinut sanoa varsinaisesti pitävänsä valkeasta soturista. Hänestä kuitenkin tuntui, että se retkellä ollut Pohjaharha olisi ollut joku toinen kissa kuin Eloklaanin Pohjaharha. Hilehuurre alkoi jo vakuuttua siitä, että hänen oma päänsä oli vain temppuillut, eikä Pohjaharha oikeasti ollut herättänyt kollissa niitä poikkeuksellisia tuntemuksia. Hän oli varmasti vain keksinyt kaiken parantaakseen kertomusta yrttien keruumatkasta… Eikö? Hilehuurteesta tuntui, että ainoa tapa selvittää se olisi kokeilla, sekoittaisiko Pohjaharha hänen päänsä uudelleen.
Pilkullinen soturi nautti nyt päivänsä ensimmäistä ateriaa tuoresaaliskasan vieressä. Hän tarkkaili leiriä valppaana. Hetken päästä kollin vihreä katse pysähtyi, kun hän näki Pohjaharhan valmistautumassa partioon muutaman ketunmitan päässä. Hän päätteli kyseessä olevan metsästyspartio, sillä rajapartio oli juuri lähtenyt. Hilehuurre odotti hetken, jos valkea kolli sattuisi katsomaan hänen suuntaansa. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Viimeisteltyään aterioinnin Hilehuurre sukaisi kylkeään kahdesti ja nousi sitten äkkiä ylös, suunnittelematta aikeitaan sen tarkemmin. Kolli lähti kipittämään häntä kauniisti pystyssä kohti sotureiden pesää. Hän hidasti vauhtiaan saapuessaan Pohjaharhan lähtöä tekevän partion kohdalle ja kiersi joukkion tarkoituksella valkoisen soturin puolelta.
”Hyvää pyyntionnea!” Hilehuurre huikkasi kohdatessaan Pohjaharhan katseen. Hän viiletti kuitenkin Pohjaharhan ohitse ennen kuin valkealle kollille tuli tilaisuutta vastata.
Sotureiden pesään pujahdettuaan Hilehuurre oli huojentunut, kun valkea soturi ei ollutkaan herättänyt hänessä mitään omituisia tuntemuksia. Kollia alkoi huvittaa, kun hän tajusi, että oli saattanut vain olla niiden outojen yrttien vaikutuksen alaisena silloin matkan aikana.
*Muutan kohta itse klaaninvanhimpien pesään*, Hilehuurre ajatteli itsekseen.
