Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Taistelu oli päättynyt lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla, kun Eloklaani oli ajettu pois leiristään nummille. Lisäksi Hilehuurteen hyvä rupattelukaveri, lempeä ja hyväsydäminen Pehmoturkki oli kuollut. Hilehuurre oli ollut kauhistunut nähdessään Pehmoturkin elottoman ruumiin, joka kaiken kukkuraksi oli jouduttu jättämään Eloklaanin entiseen leiriin. Nuoren soturin viha Kuolonklaania kohtaan oli vain kasvanut. Nyt hän vihasi yli kaiken myös Kujakissayhteisöä, etenkin heidän katalaa johtajaansa Keijukaista. Hilehuurre oli vannonut Tähtiklaanin nimeen, että kostaisi Kuolonklaanille ja Kujakissayhteisölle oikein kunnolla ensi kerralla!
Menetysten suremisen lisäksi Hilehuurre oli ollut kauhuissaan poskiinsa saamistaan haavoista. Hän oli saanut niihin jotakin yrttisalvaa parantajilta, mutta sitä oli käytetty hyvin säästellen; yrtit olivat vähissä ja muilla oli pahempiakin vammoja. Kun Hilehuurteelle ei seuraavana päivänä ollut enää riittänyt lisää salvaa, hänen kuuluessaan vähemmän haavoittuneisiin, ylivilkas kolli oli kiertänyt koko kukkulaleirin ympäri kysellen niin monelta kissalta kuin vain pystyi, näyttivätkö naarmut pahoilta, olivatko ne syviä ja olivatko ne yhtään parantuneet. Niistä ei saisi jäädä arpia! Kolli rukoili Tähtiklaania säästämään hänen kauniit kasvonsa.
Jälkeenpäin hän hiukan katui, että oli mennyt erikseen esittelemään naarmuja niin monelle kissalle. Nyt ainakin kaikki kiinnittäisivät vain niihin huomionsa Hilehuurteelle jutellessa! Soturi tunsi olevansa aivan hiirenaivoinen. Toisaalta, hän ajatteli, kai naarmut muutenkin huomasi heti ensimmäisenä.
Eräänä päivänä Kujetassu oli ilmestynyt puhumaan Hilehuurteelle. Hopeanharmaa soturi ei ollut jutellut tälle Lieskakajon ja Nokkospilven pennulle kahdestaan aikaisemmin, mutta hän oli aina iloinen saadessaan jutusteluseuraa — etenkin silloin, kun sai mahdollisuuden tutustua uusiin kissoihin. Oppilaan emo Nokkospilvi olikin yksi Hilehuurteen parhaista kavereista ja parantajan pesällä hän oli tajunnut Lieskakajon olevan luonteeltaan hyvin samankaltainen, kuin hopeinen kolli itse. Hän uskoi siten saavansa heidän pennustaankin oikein hyvän kaverin.
Kujetassu oli kuitenkin höpöttänyt niin paljon niin lyhyessä ajassa, että Hilehuurre oli pudota kärryiltä. Hän kuunteli kuitenkin korvat kiinnostuksesta höröllä, kun ruskea, raidallinen naaras paljasti havaintojaan Lieskakajosta ja Leimusilmästä. Hilehuurre ei ollut kiinnittänyt kaksikkoon erityisemmin huomiota aiemmin, mutta Kujetassun juttu kuulosti erittäin mielenkiintoiselta. Hilehuurre rakasti seurata muiden kissojen draamaa — se oli aina mukava harhautus omista murheista. Hetkeksi hän saikin mielensä pois Pehmoturkista ja klaanin kokemasta vääryydestä. Kujetassu pyysi nyt Hilehuurretta auttamaan Lieskakajon ja Leimusilmän vakoilussa, jotta saisi totuuden selville. Hilehuurre oli sen verran pennunmielinen, että olisi ollut valhe väittää, ettei soturi olisi innostunut totuuden selvittämisestä salaisen operaation tavoin. Sitä paitsi nyt, kun Kujetassu oli jo juoruillut asiasta Hilehuurteelle, ei kolli pysyisi turkissaan ennen kuin saisi tietää, oliko Lieskakajo tosiaan salaa lääpällään parantajaoppilaaseen. Hän koki tavallaan myös velvollisuudekseen selvittää asia; olisihan Nokkospilvelläkin oikeus saada tietää asiasta. Hilehuurre ei kuitenkaan pystynyt ajattelemaan sellaisen tiedon leviämisen seurauksia kovin pitkälle tulevaisuuteen; hän oli hetkessä eläjä. Kaikki mitä oli, oli nyt.
”Me olemme nyt ystäviä, parhaita sellaisia. Päätin sen juuri”, Kujetassu lopetti pitkän monologinsa päättäväisellä hännänheilautuksella. Hilehuurre ei voinut olla naurahtamatta hilpeällä ”mrrau”-äänellä.
”Olen juuri sopiva kissa tehtävään!” täplikkään tabbykuvion omaava soturi vakuutti. Pysyäkseen roolissa hän nyökkäsi jämäkästi perään, kuin olisi ottanut käskyjä päälliköltä.
”Mahtavaa, tiesin sen!” Kujetassu sanoi hyvillään.
”Valitettavasti en ehtinyt kuitenkaan olla isäsi kanssa parantajan pesällä kauaa, joten minulla ei ole vielä antaa lisäinformaatiota”, Hilehuurre sanoi madaltaen ääntään. ”Voin kuitenkin yrittää saada selville lisää sitten, kun olen tekemisissä isäsi tai Leimusilmän kanssa”, hän lisäsi lähes kuiskaten.
”Ei se mitään. Minä luotan sinuun!” oppilas sanoi tohkeissaan. Hilehuurre väläytti Kujetassulle hymyn pilke silmäkulmassaan. Tästä tulisi hauskaa. Kollia ei haitannut olla hiukan lapsellinen, sillä hänen mielestään elämästä piti ottaa kaikki ilo irti.
”Mitäs ne jekut olivat, joista puhuit?” hopeanharmaa soturi kysyi virnistäen. Oppilas virnisti takaisin. He olivat selkeästikin samalla aaltopituudella.
”Voi kuule, minulla on vaikka minkälaisia ideoita!” nuori naaras maukui. Hilehuurteen viikset värisivät.
”No kerro ihmeessä! Minusta olisi hauskaa höynäyttää muita sotureita leikkimielisesti. He ovat aina niin vakavia!” Hilehuurre kurnutti. Ehkä pienet, viattomat jekut voisivat piristää kovia kokeneita sotureita! Tai näin ainakin Hilehuurteen logiikka pelasi…
//Kuje?>:D
//KP-boosti
