Hilehuurre

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre oli kävellyt Pohjaharhan kanssa takaisin leiriin. Ilma tuntui paljon kylmemmältä turkki märkänä, vaikka vesi oli kieltämättä ollut vielä hyytävämmän kylmää. Heidän käytyään ensin parantajan pesällä, Hilehuurre oli mennyt jälleen Pohjaharhan perässä Mesitähden puheille.

”Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun touhuat omiasi partiossa. Sen johdosta sinä et saa kolmeen päivään osallistua partioihin. Soturin tehtävien sijaan autat rangaistuksesi ajan Liljatuulta ja Leimusilmää yrttien keräämisessä. Toivon hartaasti, että opit tästä…” päällikkö oli sanonut vakavasti. Hilehuurteen keskittyminen ei ollut kuitenkaan riittänyt lopun kuulemiseen. Häntä inhotti, että oli saanut rangaistuksen. Hänhän oli pelastanut Pohjaharhan hengen! Eikö se teko ollut jo korjannut hänen virheensä?
Hilehuurre pysyi kuitenkin vaiti, ollessaan edelleen nolostunut tapahtuneesta. Eikä hän Mesitähdelle vihainen ollut, vaan Pohjaharhan kiittämättömyydelle ja sille, ettei saisi osallistua partioihin. Kolmeen päivään!
”Ei sitä vielä tiedä, jos minä kuolenkin”, Pohjaharha sanoi ja mainitsi Liljatuulen varoituksen vilustumisesta.
’Voi nyt hyvä Tähtiklaani!’ Hilehuurre ajatteli ja oli vähällä sanoa sen ääneen.
”Siksi onkin tärkeää, että Hilehuurre auttaa yrttien keräämisessä. Parantajien yrtit ovat vähissä lehtikadon myötä ja jos sinä vilustut, Hilehuurre on tehnyt osansa auttamisessasi keräämällä yrttejä”, Mesitähti totesi.
Hilehuurre vilkaisi Pohjaharhaa, joka näytti jokseenkin tyytymättömältä vastaukseen hännänpään pienestä vääntyilystä päätellen. Valkoinen soturi kuitenkin vain nyökkäsi päällikölle. Hilehuurteen sisällä kuohahti raivo. Mitä Pohjaharha oikein halusi? Erottaa hänet klaanistako? Olisi nyt vain kiitollinen siitä, että oli hengissä. Ainiin, mutta kun hän voi vilustua ja kuolla muillakin tavoilla, toisin kuin muut kissat, Hilehuurre ajatteli ivallisesti.
Pohjaharha oli maukaissut vielä jotakin Mesitähdelle ja kääntynyt sitten poistuakseen päällikön pesästä. Hilehuurre pakotti itsensä pysymään vielä muutaman sekunnin rauhallisena, nyökkäsi sitten Mesitähdelle ja viuhahti ulos pesästä kokeneemman soturin perässä.
Ennen kuin Pohjaharha ehti astella tiehensä, Hilehuurre pysähtyi tämän eteen häntä viuhtoen.
”Sattuukohan herra kivikasvo olemaan tietoinen, että kyllä minäkin voin vilustua. Ei siinä ole mitään eroa, olisin voinut tapattaa itsenikin. Luulet ehkä olevasi jotenkin erityinen, kun keskityt aina vain sääntöihin. Mutta minulla on ikäviä uutisia, Pohjaharha. Et ole sen arvokkaampi tai täydellisempi kuin muutkaan!” Hilehuurre töksäytti hampaansa paljastaen. Kollit tuijottivat toisiaan suoraan silmiin. Hilehuurre ei räpäyttänytkään silmiään. Hänen häpeän tunteensa oli mennyt nopeasti tiehensä, kun häntä oli alkanut suututtaa Pohjaharhan asenne. Pohjaharha tuijotti tyynesti takaisin kova katse vaaleissa meripihkasilmissään, joita Hilehuurre oli joskus pitänyt viehättävinä. Nyt ne kuitenkin vain inhottivat kollia.
”Kyllä minä sen tiedän, etten ole täydellinen. Sinä sen sijaan tunnut unohtavan, ettei tässä olisi kukaan vilustumassa, jos vain olisit käyttäytynyt niin kuin kuuluu”, valkoinen soturi vastasi kylmästi. Pohjaharhankin häntä alkoi huitoa, eikä Hilehuurre osannut edes sanoa, kumpi oli enemmän raivoissaan, vaikka valkea soturi pitikin itsensä noin hyvin kasassa.
”Kiitos vain muistutuksesta. Se oli vahinko, eikä sinunkaan oikea tapasi ylittää siltaa pelastanut sinua! Saat rukoilla Tähtiklaania, että se pelastaa sinut ensi kerralla. Harmi, että sinun kivisessä elämässäsi ei ole tilaa positiivisuudelle, saatika kiitollisuudelle. Säälin sinua”, Hilehuurre sihisi pystymättä kontrolloimaan vihaansa. Antamatta Pohjaharhalle mahdollisuutta vastata, hopeinen kolli kääntyi äkkiä ja talssi piikkihernetunnelille häntä edelleen viuhtoen. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut niin vihastunut.
”Mokomakin mehiläispää!” hän tiuskaisi itsekseen, viilettäessään tunnelista tulos leiristä.
Hän halusi saada ajatuksensa muualle ja päätti lähteä metsästämään, Liljatuulen ohjeistuksista huolimatta. Eihän hän ollut tänään kuitenkaan tehnyt mitään hyödyllistä, kun kyseinen partio oli mennyt niin mönkään kuin mahdollista. Eikä pieni kävelylenkki voinut niin pahasta olla. Ainakaan hänen ei tarvitsisi katsella Pohjaharhaa enää sekuntiakaan. Sitä paitsi kävely piti kollin lämpimänä nyt, kun hopeanharmaa turkki oli jo melkein kokonaan kuivunut.

Auringonlaskun aikaan Hilehuurre palasi takaisin leiriin pulska myyrä ja mustarastas hampaissaan. Kolli oli nauttinut saalistuksesta ja saanut vihan tunteensakin suurimmilta osin käsiteltyä – tai no, ainakin unohdutettua. Negatiiviset tunteet varmasti palaisivat pintaan aina Pohjaharhan tullessa vastaan jossakin.
Hilehuurre jolkutti häntä pystyssä täyttämään lähes olematonta tuoresaaliskasaa. Hän tunsi silmiä selässään ja arveli, että kissat olivat kuulleet juoruja tapahtuneesta. Sivusilmällä kolli erotti Pohjaharhan hahmon leirin laidalla, vähän matkan päässä. Hilehuurre ei vilkaissutkaan tämän suuntaan, vaan laski saaliit kasaan hivenen ylimielisenä. Sen jälkeen hän otti itselleen pienen hiiren ja siirtyi aterioimaan sotureiden pesän edustalle.

Seuraavana päivänä Hilehuurre oli lähtenyt Liljatuulen mukaan keräämään yrttejä aurinkohuipun aikoihin. Liljatuuli oli yrittänyt saada Hilehuurteen jäämään lepäämään täksi päiväksi, mutta kollilla oli ollut aivan liikaa virtaa jäädäkseen pesään kyyhöttämään, joten parantaja oli lopulta antanut periksi. He olivat nyt etsineet kissanminttua ties kuinka kauan heikoin tuloksin. Hilehuurre muisti hyvin kyseisen kasvin houkuttelevan tuoksun, joten hän tunnistaisi kyllä, jos sellainen tulisi vastaan. Liljatuuli oli onneksi saanut kerättyä jo tukon pietaryrttiä sekä pistänyt Hilehuurteen kaivamaan takiaisen juuria. Kolli oli saanut revittyä irti kaikki ne juuret, jotka Liljatuuli oli halunnut, ja kaksikko oli jättänyt ne odottamaan paluumatkan varrelle. Olihan työ ollut hieman sotkuista, mutta Hilehuurretta ei oikeastaan enää haitannut yrittien keräily – oli sekin onneksi tekemistä, vaikkei se voittaisikaan partiointia.
”Käydään vielä joen luona katsomassa. Jos kissanminttua ei tosiaan ole sielläkään, täytyy jatkaa etsimistä huomenna”, Liljatuuli päätti.
”Tehdään niin!” Hilehuurre mumisi parantajan poimimat pietaryrtit suussaan.

Hetki vierähti, kunnes he saapuivat joen rantaan. Hilehuurre laski pietaryrtit hetkeksi suustaan.
”Katsokin, ettet vain hukkaa noita”, Liljatuuli sanoi painottaen ensimmäistä sanaa.
”Tottakai!” Hilehuurre naukaisi. Hän alkoi astella ympäriinsä ilmaa haistellen. Parantaja lähti toiseen suuntaan. Hilehuurre lähti viilettämään avoimella maalla vauhdilla eteenpäin; se tuntui mukavalta sekä nopeutti maaston läpikäymistä. Nyt, kun hän ei ollut saalistamassa, ei riistankaan karkoittaminen haitannut. Pitkää heinikkoa sivutessaan Hilehuurre oli törmätä lintuun, joka pyrähti lentooon heinikon seasta hänet kuullessaan. Samassa jotakin tuoksahti kollin nenään: kissanminttua! Hopeinen soturi teki äkkijarrutuksen. Hän raotti suutaan, kierteli ympäriinsä ja käänteli päätään nopeaan tahtiin. Missään ei kuitenkaan näkynyt kyseistä kasvia. Äkkiä kolli hoksasi tuoksun tulevan pitkän heinikon seasta. Hän suhahti heinien läpi, kunnes löysi pienen, hieman kärsineen näkoisen vihreän yrtin.
”Hahaa! Löysinpäs!” kolli kurnahti iloisena. Hän ei kuitenkaan ollut varma, miten kissanminttu tuli poimia, joten hän palasi etsimään parantajan.
Liljatuuli oli tyytyväinen löydöksestä, vaikka se olikin vaivalloisen pieni.

Saatuaan kissanmintut mukaansa Hilehuurre ja Liljatuuli lähtivät palaamaan takaisin päin. Hilehuurre loikki edellä, mutta pysähtyi saadessaan yllättävän yskänpuuskan. Tummanharmaa naaras pysähtyi hänen viereensä huolestuneen näköisenä.
”Tuo yskä kuulostaa pahalta. Minä tiesin, että sinun olisi pitänyt jäädä leiriin tänään”, parantaja totesi.
”Älä ainakaan rasita kehoasi enempää hyppimisellä tai juoksemisella”, tämä jatkoi kipakasti.
”Hyvä on, mutta voin ihan hyvin, oikeasti”, Hilehuurre vakuutti. Kolli huomasi kuitenkin samassa, että hänen polkuanturansa olivat nyt paljon herkemmät kuuraisen maan kylmyydelle.
He jatkoivat leiriin hiljaisempaan tahtiin. Matkan varrella Hilehuurre nappasi takiaisen juuret hampaisiinsa.
Piikkihernetunnelille saapuessa nuori soturi kuitenkin oli alkanut hytistä kylmästä. Liljatuuli oli selkeästi huomannut sen.
”Tule, viedään yrtit pesääni. Tarkistetaan sitten vointisi”, naaras maukui.
Liljatuuli asteli edellä parantajan pesään ja antoi hännällään Hilehuurteelle merkin jäädä sairasaukiolle. Kolli laski takiaisen juuret maahan ja jäi istumaan paikoilleen kärsimättömänä, mutta edelleen kylmyydestä täristen.
’Entä jos joudunkin nyt lojumaan tässä kirotussa sairasonkalossa seuraavat päivät? Ei minulla ole aikaa sellaiseen! No, ainakin minä olisin se, joka vilustui, eikä Pohjaharha”, hän ajatteli.
Liljatuuli palasi hetkessä takaisin pesästään. Parantaja nuuhkaisi soturia sekä kokeili tämän polkuanturoita.
”Sinulla on lämpöä. Olet todennäköisimmin vilustunut. Saat luvan jäädä tänne, kunnes vointisi paranee”, tummanharmaa naaras määräsi. ”Eikä sitten mitään temppuja. Saat poistua vasta, kun annan sinulle luvan. On tärkeää olla tartuttamasta muita.”
Hilehuurre päästi pitkän, vaimean huokauksen.
”Hyvä on sitten. Osaatko sanoa, kuinka kauan paraneminen kestää?” Hilehuurre kysyi apeana.
”Riippuu siitä, paheneeko tautisi sekä tietysti siitä, kuinka hyvin nukut ja syöt. En voi luvata mitään”, Liljatuuli vastasi myötätuntoinen ilme kasvoillaan.
”Selvä…” Hilehuurre huokaisi.
”Tuon sinulle pian jotakin helpottamaan oloasi. Niin ja hei, kiitos vielä avustasi tänään”, parantaja sanoi lempeästi.
”No, näillä näkymin kulutan enemmän yrttejä kuin keräsin, mutta eipä kestä”, Hilehuurre sanoi toivoen, ettei se kävisi toteen. Liljatuuli ei vastannut.

Auringonlaskun aikaan Hilehuurre havahtui torkuiltaan kuullessaan askelia sairasaukion suulta. Nostaessaan päänsä pystyyn hänen sisällään kiehahti. ’Ei ole totta…’
Pohjaharha oli astellut sisälle Leimusilmä perässään. Pohjaharhankin silmät levisivät tämän huomatessa hänet.
”Saitkin seuraa!” Leimusilmä tokaisi huvittuneena.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, Hilehuurre tuhahti kovaan ääneen.
Hän laski päänsä takaisin etutassujensa päälle, mutta jäi tuijottamaan peremmälle astelevaa Pohjaharhaa silmät viiruina.
’Tästä vasta hauskaa tuleekin… Tähtiklaanilla on oltava aivan sairas huumorintaju’, Hilehuurre ajatteli tympääntyneenä.

//Pohja?

Author: Elandra