Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Hopeinen soturi viittoi oppilaansa, Nopsatassun luokseen hännällään, kun näki tämän juttelemassa Kortepennun kanssa vähän matkan päässä. Hilehuurre jäi kuitenkin katselemaan Kortepentua, kun Nopsatassu lähti loikkimaan hänen luokseen. Kortepentu oli Mesitähden pentu ja kuin ilmetty isänsä. Viha leiskui Hilehuurteen sisällä, kun hän ajatteli sitä julmuutta, minkä koko klaani oli kokenut. Eloklaani kaipasi kipeästi päällikköään ja parantajiaan. Soturi käännähti nopeasti oppilaansa puoleen, kun tämä maukui jotakin.
”Menemmekö me nyt harjoituksiin?” täplikäs kolli kysyi.
”Kyllä vain!” Hilehuurre naukaisi ja piristyi hieman. Mestariksi tuleminen oli parasta, mitä hänelle oli sattunut muutaman kuun sisällä. Sentään oli jotakin, mitä kolli pystyi tekemään klaaninsa eteen. Kun Eloklaani saisi lisää taitavia taistelijoita, heidän mahdollisuutensa kukistaa Kuolonklaani vielä joku päivä kasvaisivat. Tai niin hän ainakin itselleen uskotteli. Nopsatassun soturikoulutus oli vain ja ainoastaan Hilehuurteen vastuulla, mistä hopeinen soturi tunsi ylpeyttä. Sitä paitsi, hänen oppilaansa oli tähän mennessä vaikuttanut oikein mukavalta. Hilehuurteen mielestä he olivat oikein yhteensopiva oppilas-mestari-pari. He tuntuivat ymmärtävän toisiaan.
Pilkullinen soturi johdatti oppilaansa ulos leiristä punaruskean kuolonklaanilaisvartijan johdolla, jolla oli myös oma oppilas mukanaan. Hilehuurre vältti vilkaisemastakaan näiden suuntaan. Hänen täytyi keskittyä nyt Nopsatassuun. Hopeanharmaa kolli näki punaista joka kerta, kun hänen katseensa osui kuolonklaanilaiseen. Niin suurta vihaa Hilehuurre tunsi näitä kohtaan. Hänellä oli todellisia vaikeuksia hillitä itseään käymästä kynsiksi leiriä vartioiviin Kuolonklaanin sotureihin. Päivittäin kolli meinasi alkaa aukoa suutaan vihollisklaanin jäsenille, ja pysyi sen vuoksi niin kaukana kuolonklaanilaisista kuin saattoi. Hän tiesi, ettei olisi järkevää tulla rangaistuksi – etenkään nyt, kun hänellä oli oma oppilas.
Nelikko käveli hetken täydessä hiljaisuudessa, kunnes Kuolonklaanin soturi pysäytti joukkion metsän keskelle. Tämä vilkaisi Hilehuurretta varoittavaan sävyyn ja määräsi alueen, jonka sisäpuolella heidän tulisi pysyä koko harjoitusten ajan. Kun kuolonklaanilainen alkoi ohjeistaa oppilastaan, kääntyi Hilehuurre Nopsatassun puoleen. Musta, täplikäs oppilas haisteli ympärilleen kiinnostuneen oloisena, mutta kääntyi oitis kuuntelemaan soturia korvat höröllä.
”Tänään hiomme hiukan saalistustaitojasi”, Hilehuurre aloitti innokkaana.
”Kuten tiedät, saalistaminen pienen alueen sisällä on haastavampaa, mutta ei lannistuta siitä. Ennen kuin päästän sinut etsimään riistaa, voisit näyttää minulle, miten vaanisit hiirtä. Annan sinulle sitten muutaman saalistusvinkin”, hän puhui nopeasti, vaikka oli juuri keksinyt koko harjoitteluohjelman lennosta.
”Selvä on!” Nopsatassu maukaisi. Hilehuurre kauhaisi käpälänsä juuressa olevaa harmaata kiveä suurella tassullaan ja vieritti sen muutaman hännänmitan päähän oppilaasta.
”Tuo kivi on hiiri. Anna palaa!” Hilehuurre naukaisi kannustavasti ja istahti sivuun tarkkailemaan oppilaansa liikkeitä.
//Nopsa?
KP-boosti käytössä
