Hilehuurre
Kirjoittaja: Koivu
Pohjaharhan tiukoista käskyistä huolimatta Hilehuurre oli livahtanut nummille heti partion erkaannuttua. Kolli oli juoksennellut hetken vapauden tunteesta nauttien, viileän tuulen tuivertaessa tämän hopeista turkkia vasten. Hetken nautiskeltuaan Hilehuurre oli saanut vainun jäniksestä ja lähtenyt jäljittämään pitkäkorvaista otusta. Tämä olisi sittenkin ihan hauska metsästyspartio, hän oli ajatellut. Mutta eipä nuori kolli yleensäkään antanut muiden pilata iloaan.
Jäniksen jäljet johtivat takaisin suuntaan, josta Hilehuurre oli tullut, eli koivumetsälle päin. Hän hiippaili heinikossa vatsa maata viistäen, niin hitaasti ja vaisusti kuin vain rauhattomilta käpäliltään malttoi. Jäniksen tuoksu tuntui voimistuvan, joten kolli pysähtyi äkkiä siihen paikkaan. Hän erotti heinikossa muutaman ketunmitan päässä kaksi pientä pystykorvaa. ’Kohta lentää pupunpapanat!’
Hilehuurre jännitti lihaksensa. Malttamattomana hopeanharmaa soturi syöksyi eteenpäin jänistä kohti. Eläin istui kuitenkin sivusuunnassa soturiin nähden, joten kissan kuullessaan se pinkaisi toiseen suuntaan. Lihaksikas kolli oli jo valmistautunut tähän, joten hän teki nopean mutkan ja kaarsi jänön eteen, ennen kuin se ehti hänen ohitseen. Jänis teki kissaa paljon nopeamman äkkikäännöksen ja lähti loikkimaan pakoon juuri siihen suuntaan, kun Hilehuurre oli toivonutkin; koivumetsää kohti.
Pilkullinen kolli viiletti jäniksen perässä hetken, kunnes päätti jarruttaa. Hän tykkäsi härnätä jäniksiä hieman, ennen kuin nappasi ne. Kolli toivoi vain, että tämä yksilö ei olisi niin säikky, että pysähtyisi vasta kaukana metsässä. Hilehuurre lähti kulkemaan matalana eteenpäin jäniksen jälkiä seuraten. Koivumetsän ensimmäinen puurivistö oli jo läheisellä näköetäisyydellä. Onnekseen hän huomasi riistaeläimen jähmettyneen paikoilleen noin puoleen väliin matkaa soturin ja metsikön välillä. Sen korvat olivat höröllään ja sen rintakehä osoitti Hilehuurteen suuntaan, kuin se olisi käynyt metsän puolella ja kääntynyt takaisin.
’Hah, miten typerä elukka.’
Jänis käänsi katseensa ja korvansa puiden suuntaan. Nyt oli täydellinen hetki. Hilehuurre pudottautui maata vasten ja lähti hiipimään lähemmäs niin nopeasti kuin osasi. Hän jäykisti takajalkansa pitkän heinikon seassa ja ponkaisi jänistä kohti. Se katsahti Hilehuurteen suuntaan ja vielä kerran toiseen suuntaan, ennen kuin ampaisi karkuun. Hilehuurre saavutti sitä juoksujalkaa, koska lähestyi jänistä viistosti, vaikka olikin suhteellisen hidas juoksija. Kolli hyökkäsi jänistä kohti. Sivusilmällä hän näki jotakin valkoista, joka liikkui eri suuntaan kuin valkoiset koivut. Sitten jokin iskeytyi häneen ja jänis pääsi karkuun. ’Hiirenpapanat!’
Ennen kuin Hilehuurre oli ehtinyt tajuta, mitä oikein oli käynyt, oli hän ehtinyt kieriä tovin yhdessä mytyssä Pohjaharhan kanssa, kunnes oli päässyt irtaantumaan tämän otteesta, jolloin valkea soturi oli kysynyt jotakin vihaiseen sävyyn. Kysymys oli mennyt Hilehuurteelta täysin ohi, mutta Pohjaharja ei ollut vielä lopettanut, vaan tämä jatkoi kireänä:
”Minähän sanoin, että sinun täytyy pysytellä metsässä. Oletko sinä kuluttanut koko aikasi harhailemiseen, vai oletko kenties saanut jotakin kiinnikin?”
”Olisin saanut, jos et olisi häirinnyt minua”, hopeinen kolli vastasi ja jatkoi nokkavasti, ”mitä partion johtaja itse tekee nummilla, eikö sinun pitänyt saalistaa Koivumetsässä?”
”Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Jäniksen hajujälki johti metsästä tänne ja aika oli vähissä, joten olisi ollut hiirenaivoista jättää se ja etsiä uutta saalista”, Pohjaharha vastasi hetken kuluttua rauhallisella äänensävyllä.
Hilehuurre näki kuitenkin soturin silmistä, kuinka tämä yritti edelleen peittää ärtymystään. Hopeinen kolli ei olisi itse pystynyt moiseen suoritukseen. Nyt häntä otti päähän, että Pohjaharha oli tullut pilaamaan hänen saalistuksensa juuri, kun se oli onnistumassa. Hilehuurteella oli ollut hauskaa jänistä vaaniessa, mutta eipä ollut enää. Hän tuijotti Pohjaharhaa silmiin terävästi, siristäen silmäluomiaan sen verran, että sen juuri ja juuri erotti.
”Ymmärrät varmasti, että minun on ilmoitettava teostasi Mesitähdelle. Rikoit tietoisesti partion johtajan käskyä ja kulutit koko saalistuspartion turhaan seilaamiseen, etkä sen vuoksi saanut klaanille lainkaan saalista. Olet vielä nuori, mutta sinun on opittava, että et voi elää omien halujesi mukaan. Saalistuspartion ykkösprioriteetti on saada klaani ruokittua”, valkea kolli jatkoi vakavalla äänellä.
Hilehuurre oli saanut tarpeekseen; edes häntä ei huvittanut enää. Hänen pilkullisen selkänsä karvat olivat edelleen osittain pystyssä siitä huolimatta, että Pohjaharha oli jo tasoittanut kaikki karvansa, eikä näyttänyt juuri mitään tunnetta ulospäin.
”Kai minä tiedän, mikä on metsästyspartio!” Hilehuurre sihahti.
”Mutta jos haluat palauttaa minut pentutarhalle, niin ei minua haittaa ottaa vapaata tylsien sotureiden seurasta. Tai, jos soturin elämä alkaa olla sinulle liian raskasta, niin siirry kuule ihan vapaasti klaaninvanhimpien pesään”, hän lisäsi, siristäen lopuksi silmiään ivallisesti.
Pohjaharha tuijotti häntä tiukasti, ja Hilehuurre tunsi pientä voitonriemua nähdessään vihan tunteen paistavan jälleen läpi valkean kivinaaman meripihkasilmistä. Pohjaharja ei kuitenkaan sanonut mitään. Hilehuurretta se ei juuri hetkauttanut, että valkea soturi aikoisi laverrella hänestä päällikölle.
’Ei ole minun vikani, että Pohjaharha on ilonpilaaja’, nuori soturi ajatteli ärtyneenä.
”Kerro vain Mesitähdelle, hän varmasti lohduttaa sinua. Niin, ja sinun kannattaa käydä heti sen jälkeen parantajalla. Sinulla täytyy olla kokonainen mehiläispesä päässä. Ei sinun tarvitse pilata toisten iloa omien pakkomielteidesi takia”, Hilehuurre laukoi impulsiivisesti, kun Pohjaharha ei vastannut.
Kollit tuijottivat edelleen toisiaan uhkaavasti. Pohjaharhan ilme ei juuri muuttunut, mutta tämä vaikutti siltä, että joku kissa olisi vienyt häneltä kielen. Äkkiä Hilehuurre alkoi hieman katua sanojaan upotessaan syvemmälle vaaleisiin meripihkasilmiin. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Hän oli toki pyrkinytkin loukkaamaan Pohjaharhaa sanoillaan, mutta hiljaisuuden jatkuessa hän alkoi miettiä, että kuinka pahasti tämä oikein oli loukkaantunut. Vai pinnistelikö vanhempi soturi vain pysyäkseen tyynenä? Hilehuurteen selkäkarvat laskivat, mutta niskakarvat olivat edelleen ojossa.
Hän huiskaisi häntäänsä ja kääntyi lähteäkseen. Kerran Pohjaharhalla ei ollut mitään sanottavaa takaisin, hänen olisi paras vain viilettää suoraan leiriin niin nopeasti kuin pääsi, hän tuumi. Ennen kuin Hilehuurre ehti ottaa toista askelta eteen, hän kuuli takaansa Pohjaharhan viileän äänensävyn:
”Mihin sinä nyt luulet meneväsi? Kävelet edelleen partion kanssa samaa matkaa leiriin. Sen jälkeen tulet kanssani Mesitähden puheille. Jos karkaat nyt, voin vannoa, että pahennat vain tilannettasi.”
Hilehuurre tuhahti ja kääntyi mulkoilemaan Pohjaharhaa häntä viuhtoen. Hänellä ei olisi nyt muuta vaihtoehtoa, kuin kävellä tuon kivinaama-mehiläispään kanssa leiriin.
//Pohja?
