Huurretassu
Kirjoittaja: Dodock
Roikuin heiveröisen oloisesta oksasta sylkiessäni vettä siinä välissä kun sain pääni pienen sukelluksen jälkeen veden pinnalle. Kirosin itseäni ja sitä, että miksi edes lähdin leiristä. Siellä olisin sentään turvassa, enkä pian tähtiklaanin mailla. Vaikka toki Tuulitassun höpinä oli ankeaa kuunneltavaa, silti olisin hengissä kuin pian kuollut.Masentuneen ajatteluni keskellä oksani alkoi heikentyä ja se alkoi narisemaan kuin se katkeaisi. En ehtinyt sanomaan kissaakaan, kun oksa katkesi käpälieni ympäriltä ja ajauduin virran mukaan. Suuhuni auki ollessaan syöksyi kokoajan joen kiihtyneiden myrskypyörteiden vettä. Syljin vettä vielä rivakammin ja haukoin henkeäni siinä välissä kun ehdin. Silmäni alkoivat lumpsahtelemaan kiinni, kun näin raivoisan joen varrella kaksi kissan näköistä….Mitähh?! Tajusin toisen kissoista olevan ehkä mestarini Mahlahalla! Oranssista kissasta minulla ei kyllä ollut arvauksia, mutta silti! Valitettavasti en kyllä ehtinyt jäädä puimaan mielessäni asiaa kun pääni sumeni.
Tunsin kelluvani jossakin. Tuntuiko tältä olla tähtiklaanissa? Mietin kun avasin silmiäni.
”Ei tämä kyllä tähtiklaanilta näytä, paitsi en ole kyllä kovin hyvä sanomaan asiaan mitään.” Totesin avatessani silmiäni. Paikka missä olin, oli niin valoisa että jouduin siristelemään silmiäni. Taivaalta tuleva valo häikäisi minua, ihme kyllä aurinkoa ei näkynyt.Makasin selälläni vedessä, joka ei ollut kylmää tai raivoisaa kuten joella. Se oli melkein yhtä kirkas kuin taivaskin, vaaleaa ja siitä näki pohjaan asti. Siitä ei heijastunut oikein mitään.Tosin pohja ei ollut kovin syvällä, vaan seisoissani vesi ei yltänyt hädin tuskin edes jalkojeni puoliväliin. Vesi oli täynnä kauniin valkoisia lunpeita, jotka keräsivät ääretöntä valoaan itseensä. Olin ajatunut rantaan, jossa hiekka oli vaaleaa ja mukavan tuntuista. Tassu painoi sitä mukavasti, ja se lämmitti käpääläni. Edessäni huomasin olevan metsän, joka ei kyllä näyttänyt tavalliselta ja tutulta metsältä eloklaaninreviiriltä. Lähdin tallustelemaan kohti metsikköä, mistä tuli hurmaava tuoksu. Metsikön laitaan saapuessani huomasin mukavan näköisen polun.Metsikössä oli hämärämpää kuin rannalla, mutta siellä silti näki hyvin. Vaikka alue näyttäisi kuin nakutetulta erilaisille eläimille, siellä ei kuulunut minkäänlaisia elämän ääniä. Vain lehtien hiljainen kuiske.Ajauduin koko ajan syvemmälle metsään, ja paikka tuntuiniin taivaalliselta, että mieleeni ei syntynyt minkäänlaisia vaaran kuvia. Kaikkialla oli vain kauniita kukkia. Metsä alkoi tulla yhä varjoisammaksi, mutta hälytysmerkkini eivät soineet. Sitten kuulin kuin joku tassutteli lähellä. Mikä tai kuka se oli? Olisiko täällä edes kissoja? En tiedä, mutta uskoisin heidän olevan rauhanomaisia, täällähän on niin ihanaa! Mietin päässäni kun lähdin etsimään äänen tekijää. Ääni alkoi lähestyä kokoajan, ja pian näkisin sen tuottajan…
Yhtäkkiö joku tarrasi jalastani, ja se alkoi hivuttaa minua maata kohti. Maa ei enään ollut mukavan pehmoista, vaan se upotti minua. Huusin apua säikähtyneenä.
Ja sitten kaikki pimeni jälleen.
Avasin silmiäni varovasti. En ollut kuollut, vaan olin saapunut takaisin tosielämään! Sivusilmällä näin mestarini ja oranssin kissan. He olivat pelastaneet minut! Vaikka oloni oli heiveröinen ja myrsky pauhusi, nousin ylös. En tiedä mitä sanao, haluaisin kiittää mutta samalla pyytää anteeksi heiltä tätä vaivaa pelastaa minut.
”Kiitos..Kun pelasitte henkeni” Huohotin kissoille. Nopeasti kumminkin ryhdistäydyin, vaikka häpeä sivalsi minua.
”Meidän pitäisi löytää suojapaikka.” Yritin sanoa tomerasti, vaikka oloni oli epävarma.
//479 sanaa
