Huurretassu
Kirjoittaja: Dodock
Henkäisin uupuneena , puhisten silti tomerana..Arviointini oli ohi, ja Mahlahalla oli testannut taitojani monella alalla. Ensin uimisessa, sitten saalistuksessa ja lopuksi taistelussa. Olin omasta mielestäni selvinnyt ihan kelvosti, mutten toki tiedä lopullista päätöstä, se oli vielä vain Mahlahallan pään sisällä. Tuo oli mennyt edeltä, kertomaan Mesitähdelle ajatuksiaan. Olin jäänyt hetkeksi huilaamaan ja miettimään omiani aukiolle, jossa olimme kokeen viimeisen vaiheen suorittaneet. Uiminen oli nippa nappa siedettävä. Vaikka olinkin oppinut uimaan, se ei ollut siltikään hirveän sulavaa. Tärkeintä varmaan olisi että pysyisin pinnalla edes jokusen hetken. Ei minusta tulisi muutenkaan mitään saukkoa. Saalistus sujui loistavasti, kuten saatoinkin olettaa. Saalistus onkin solakkuuteni ansiota vahvuuteni. Olen ylpeä vahvuudestani, ja aionkin panostaa siihen, sekä muihin taitoihinkin, tietty. Taistelukin sujui yllättävän sujuvasti, upean mestarini ansiota.
Mahlahalla on selvinnyt teiniangstistani, ynnä muusta teinien tyypillistä niskuroinnista. Minusta oli kasvanut ajan saatossa suhteellisen vakaa ja ammattitaitoinen nuori aikuinen. Toki loukkaantumiseni takia valmistumiseni myöhästyi, mutta nousin silti nopeasti jaloilleni päästyäni yllättävän pitkälle. Olisin luullut tässä kestävän paljon kauemmin…Ehkä muilla olisi jo pentuja kun olisin täysivaltianen soturi? Mutta nyt, minusta tulee soturi, aito oikea sellainen. Minä suojelisin klaaniani viimeiseen hengenvetoon, pelkäämättä mitään. Näin olen tehnyt aina, enkä usko asiaan muutosta.
Paitsi..Onkohan minusta edes tulossa soturia?.. entä jos Mahlahalla ei ollut tyytyväinen minuun? Mieleni alkoi surisemaan kauhukuvista, mutta sitten kohotin katseeni maasta pudistaen päätäni. Minä uskon, että pärjäsin. Ja jos en, yritän pian uudestaan vielä ehompana, niin taitavana, että on pakko päästä.. Entä jos en silloinkaan onnistu? Varmasti onnistun, ei ole vaihtoehtoja! Mielessäni surisi jo tuleva maailman sota, mutta muistin sitten sen seikan, että minunkin pitäisi palata joskus kotiin, kotiklaanini, Eloklaaniin. Käännyn aukiolla siihen suuntaan, mistä tulimme ja lähdin aukiota ympäröiviin pusikoiden suojaan. Siellä kulkisi polku, jota pitkin kulkisin leiriin. Tunsin polun soraiset pikkukivet tassuissani, se oli silloin nuorena, ensimmäisinä kertoina ulkona käydessäni teräviltä kynsiltä, ja silloin mietin, miten kissat tallaavatkaan näitä polkuja vuodesta toiseen. Nyt ne eivät enään häirinneet minua, ja matkani soljui mukavasti kohti eloklaanin leiriä. Tyhjensin mieleni kaikesta turhasta, ja keskityin ympäristööni ja siihen, että milloinkohan hiirenkorva saapuisi takaisin. Tämä lehtikato alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää nämä. Ainahan se alkuun on hauskaa, kun tassuissa tuntuu kylmä lumimassa, mutta sitten tulee kaikki maailman ruokapulat, taudit ynnä muut ärsyttävät asiat. Miksiköhän semmoisia on? Ovatko ne pimeyden metsän kirous, vai tähtiklaanin rangaistus lakeja rikkoinelle. Mutta mitäköhän lakia vastasyntynyt pentu on rikkonut? Ehkä se tuli vanhempien mukana, nämä taudit. Että heidän vioistaan ja synneistään pennut saisivat kokea kauheita. Huokaisin itseeni turhautuneena. Mikä jumala minäkin luulen olevani? Olen vain ollut äkäinen , elämäänsä kyllästynyt teini, jolla on ongelmia klaanielämään tottumisessa. Mutta, voinhan aina muuttua. Vai voinko? Uskon muutoksen voimaan.
Nyt, jos olen kelvannut, vihdoin minusta tulee eloklaanin täysivaltainen jäsen. Mieleni lämpeni ajatuksesta ja vaikesin itsekseni kulkiessani reviirillä vienoon kehräykseen.
Minä teen sen, nyt tai en koskaan.
Palaan leiriin talsittuani sinne rauhallisesti. Leirissä on rauhaisaa, ja kaikki vaikuttaa olevan suhteellisen hyvin. Pennut kirmailevat ulkona iloisena, ne pennut joiden nimiä en muista. Oikeastaan muistan harvojen nimiä täysin oikein, ja vielä harvinaisempaa on se että tuntisin hyvin. Pitäisi varmaan laajentaa sosiaallista elinpiiriä, mutta en tiedä kestäisikö introvertin luonteeni sellaista.
Sitten, näen litteäkiven päällä liikettä. Henkäisen innostuneena.
Ehkä se olen minä? Ehkä on aikani. Mieleni teki pomppia kuin nuo pikkupennut täällä leirissä, mutta muistan että kysehän saattaa olla vaikka mistä muusta. Vaikka kuolonklaanin uhkauksesta sotaan? No epätodennäköistä se ehkä, mutta mistä sen tietää?
”Saapukoon jokainen Litteäkiven luo!” Kuulen mesitähden ulvaisun ja kirmaan lähemmäs litteäkivellä. Katselin ympärilleni täynnä lapsellista intoa, jonka yritän pitää hallinnassa. Sitten Mesitähden katse kohtaa minut, ja nostan pääni litteäkiven harjannetta kohti, missä päällikkö ylväästi seisoi. Kipitin arka hymy kasvoillani ylös kohti mesitähteö, varmentaen ilmeeni. Nyt ei olisi aikaa pelleillä.
”Minä Mesitähti eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi” mesitähti julisti tavalliseen tapaansa, mutta joka kerta se kuulosti niin kihelmöivältä, erityisesti kun itse olet kyseessä. En uskalla lähestulkoon hengittää.,Onko tämä totta? Onko? Onko? Ehkäpä…
Sitten kolli jatkaa juhlallisesti puhettaan
:” lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Hetkeäkään odottamatta henkäisen sanat suustani varmana.
”Lupaan” julistan. Tassuissani virtasi iloinen energia, vaikka olinkin juuri saapunut auringonkierron pahimmasta hikilöylystä, jos ei sitä melkein hukkumista lasketa. Se oli melko noloa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Huurretassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Huurresiipi Tähtiklaani kunnioittaa yritteliäisyyttäsi, ja päättäväisyyttäsi, joiden avulla olet osoittanut olevasi oiva tuleva soturi ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”
Olen euforisessa tilassa, kun kuulen kissojen alkaavan hurraavan. Hiivin pois litteäkiveltä tajuamatta oikein mistään mitään. Olin niin…. Niin.. Onnellinen. Suurin unelmani. Pienestä Jää-pennusta varttui eloklaanin Huurresiipi-Soturi. Ja nimeni oli kaunis, ei liian femiininen muttei myöskään aivan omituisen kuuloinen. Huurresiipi, se sointuin kauniisti korviini.
Kuulenkin kehuja uudesta nimestäni, ja yritän tavoittaa katseellani mahlahallaa, joka kissalauman seasta hymyilee minulle sillä ylpeydellä, mikä yleensä on mestareilla nähdessään oppilaansa nousevansa soturiksi. Aurinko alkoi laskemaan, ja naamalleni saapuvat viimeiset auringonsäteet kaunistivat kasvojani. Siniset silmäni loistivat kuin tyyni ja kirkas vesi joessa poutasäänä. Kissoja parveili ympärilläni kysellen kaikenlaista. Mitä ajattelen siitä sun tuosta, mitä aion tehdä nyt näin isona, entä pennut, entä tuo ja tämä tämä. Vastasin kysymyksiin pirteästi, vaikkein oikein ollut kysymysten vastauksista varma. Mitä minä aion? Menestyä soturina ja näyttää taitoni ja älyni. Entä pennut…Noh en nyt tiedä, pitäisi olla aikamoinen kissaprinssi jos semmoiseen jaksaisin aloittaa. Pennut ovat vain hankalia, vaikka ovatkin ihan söpöjä. Noin suoraan en sentään vastannut ,mutta lähellä oli. Lopulta , vihdoinkin sain rauhan. Ja katsoin suruissani hetken aikaa lähistöäni. Missään ei ollut sukulaisia..ei minulla ole sellaisia, vaikka haluaisin. Oksakin on elämän hennon verhon toisella puolella..toivottavasti hän sai ikuisen rauhan. Sitten Mahlahalla tuli onnittelemaan minua. Nyökkäilin tuolle kunnioittavasti.
Vastailin iloisena tuollekkin, ja hetken aikaa juttelimme niitä näitä. Sitten tuokin lähti. Ja jäin yksin..Katsoin leirin suuta tietäen velvollisuuteni, minun täytyisi jaksaa valvoa. No, kyllä minä sellaisesta pärjäisin. Kävin hakemasta riistakasalta yhden särjen , ja aloin mutustelemaan sitä tyynenä. Joen jäähän pystyi kaivertamaan koloja, mistä kaloja sai napattua ovelasti mukaansa. Olin itsekkin kokeillut tälläistä taktiikkaa, ja ihan kätevää. Tykkäsin kalan mausta suuresti, vaikka ehkä haju voisi olla parempi. Noh, ketkään maalaistollot eivät ymmärrä kaloista mitään. Näin voi tunnistaa tollon ja järkevän kissan. Toki kaikilla on omat mieltymyksestä, myönnän.
Syön kalani ja lähden vartioon yöksi.
///1014 sanaaa!!!!!!! Tai 1013 en ole varma..Tai 1015
