Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Kierähdin selälleni Taivaslaulun viereen, ja puskin kuonollani hennosti valkean soturin turkkia. Ensimmäiset tähdet alkoivat ilmestyä taivaalle sitä mukaan, kun aurinko laski kohti taivaanrantaa. Sen säteet värjäsivät valkeat turkkimme oranssihtaviksi.
”Voi Taivaslaulu, sinä et ymmärräkään miten paljon minä sinua rakastan. Sitä ei voi edes sanoin kuvailla, kuinka suuria tunteita minulla on sinua kohtaan. Rakastan sinua enemmän kuin tähtiä on taivaalla, eikä sekään ole vielä tarpeeksi”, kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Taivaslaulu käänsi eriväristen silmiensä katseen minua kohti. Naaraan silmäkulma kostui, ja tuon kurkusta pääsi kehräys. Painoin kuononi naaraan turkkiin. Olisin halunnut olla tässä koko loppuikäni, eikä minua ollenkaan kiinnostanut se, kuinka lumi allani kasteli hiljalleen turkkiani.
Hetken ajan kaikki tuntui täydelliseltä. Nousimme istumaan, kun turkkimme kastuivat niin, että makaaminen oli lähinnä epämukavaa. Taivaslaulu painautui vasten minua, ja kiedoin häntäni soturin ympärille. Katselimme yhdessä, kuinka aurinko hiljalleen katosi kaukaisten puidenlatvojen taakse. Kun sen viimeiset säteet katosivat näkyvistä, käännyin kohti Taivaslaulua.
”Voisimmepa aina tehdä näin”, kuiskasin haikealla äänellä. Taivaslaulu puski rintaani.
”Ehkä voisimme tulla tänne aina silloin tällöin ja nauttia vain toistemme seurasta”, valkea naaras ehdotti lämpimästi hymyillen. Olin niin äärettömän kiitollinen siitä, että olin saanut juuri Taivaslaulun rinnalleni. Halusin pitää hänestä kiinni enemmän kuin mistään. Olin varma, että Taivaslaulun ansiosta tottuisin vielä elämään klaanikissana. Hän auttaisi minut selviämään ihan mistä tahansa.
”Se on loistava idea”, huokaisin. Taivas alkoi nopeasti hämärtyä auringonlaskun jälkeen. Miltei täysikuu oli noussut taivaalle. Tähdet olivat muuttuneet kirkkaimmiksi, ja ne tuikkivat taivaalla kuten aina. Olin itsekin huomannut, että tähdet olivat jossain vaiheessa kadonneet kokonaan, mutta aivan yllättäen palanneet takaisin. Mesitähti oli kertonut, että tähdet olivat tähtiklaanilaisia, ja Eloklaanin perustaminen oli pelastanut Tähtiklaanin, joka oli vähällä ollut tuhoutua.
En oikein tiennyt, mitä ajattelin kuoleman jälkeisestä elämästä. Suuri osa eloklaanilaisista tuntui uskovan siihen vahvasti. Kuolonklaanissa kissat olivat uskoneet Pimeyden Metsään, joka oli kuulostanut lähinnä pelottavalta. Tähtiklaani sen sijaan tuntui jotenkin kummallisella tavalla houkuttelevalta. Tähtiklaanissa jokainen sinne pääsevä saisi elää ikuisuuden onnellisena tähtien joukossa, ja saalista olisi jokaiselle enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta minä olin onnellinen Taivaslaulun kanssa. En halunnut Tähtiklaaniin, vaan halusin olla täällä.
”Mitä sinä mietit?” Taivaslaulu kysyi hiljaa. Kohotin katseeni soturin kasvoihin ja väläytin tuolle lämpimän hymyn.
”En mitään merkittävää. Eloklaania vain”, selitin rauhallisella äänellä. Se riitti Taivaslaululle, eikä hän kysynyt enempää. Sanomatta mitään lähdimme kulkemaan hitaasti alas kukkulalta. Olimme tulleet aika vauhdilla paikalle, mutta nyt meillä ei ollut mitään kiirettä.
Leiriin palattuamme, suuntasimme nukkumaan. Uni tuli nopeasti, ja pitkästä aikaa nukuin läpi yön heräämättä kertaakaan.
Aamulla oloni oli virkeä. Viherkatse kävi kertomassa minulle, että aamupartio lähtisi pian. Minä kuuluin aamupartioon, joten nousin ylös varoen, etten herättäisi Taivaslaulua. Puskin hellästi soturin turkkia hyvästeiksi, jonka jälkeen poistuin pesästä.
Aamu oli raikas ja kaunis. Aurinko oli vasta nousemassa, ja pääaukio vaikutti hiljaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että voisin ehkä jopa tottua Eloklaanin elämään ja arkirutiineihin. Tuoresaaliskasassa oli vielä illan jäljiltä saaliita, joten nappasin hampaisiini hiiren ja kannoin sen lähelle leirin uloskäyntiä. Hiiri oli sen verran pieni, että sain syötyä sen muutamalla haukkauksella. Työnsin jäljelle jääneet, syömäkelvottomat osat etäämmälle.
”Sinä näytätkin olevan jo valmiina”, Viherkatse hymyili saavuttuaan luokseni. Nyökkäsin pienelle, harmaanruskealle naaraskissalle.
”Keitä muita partioon osallistuu?” kysyin soturilta ja annoin katseeni kiertää pääaukion ympäri. Aukiolla oli yllättävän monta kissaa, eli kaikki heistä eivät voineet olla tämän partion jäseniä. Käänsin katseeni takaisin soturiin, kun tuo avasi suunsa vastatakseen.
”Meidän lisäksemme Pehmoturkki ja Ruskatassu”, Viherkatse kertoi. En voinut olla iloisempi, kun kuulin Ruskatassun osallistuvan partioon. Se oli kenties vain sattumaa, mutta siitä huolimatta olisin halunnut kiittää Minttuliekkiä. Huomasin oranssin kollin loikkivan meidän luoksemme oppilaiden pesäöltä. Tuon silmät hehkuivat. Minusta tuntui hieman pahalta, sillä en ollut koskaan nähnyt Ruskatassua tuollaisena. Olimmeko tehneet väärin, kun olimme ottaneet hänet luoksemme asumaan? Olisiko hän ollut onnellisempi, jos joku muu olisi kasvattanut hänet?
”Hei! Osallistutko sinäkin partioon?” Ruskatassu kysyi hymyillen. Minä nyökkäsin.
”Mukavaa, että sinäkin olet mukana”, vastasin kollille. Kasvoillani oli haikea hymy, ja oppilas takuulla huomasi sen. En voinut mitään sille, että oloni tuntui jälleen kerran suorastaan surkealta. Oliko Ruskatassu vain kärsinyt meidän seurassamme? Minusta tuntui, että olin maailman surkein isä.
//Ruska? 😀 Sori ku heittelen tätä Merkuriusta paikasta toiseeen xc Taivaski voi jatkaa jotenki tätä
// 652 sanaa
