Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Heti herättyäni, olin astunut ulos sotureiden pesän lämmöstä ja suunnannut kohti pentutarhaa. Yöllä oli satanut lunta. Kävelin koskemattoman lumen halki karhunvatukkapensaikolle. Kun astuin sisään pentutarhaan, jouduin kumartumaan hieman, etteivät karhunvatukkapensaan oksat takertuneet paksuun turkkiini, joka sojotti yön jäljiltä sinne tänne.
Toivotin huomenet heti, kun astuin sisään pesään.
Yllätyksekseni Taivaslaulu oli jo hereillä. Valkea kuningatar makoili omalla vuoteellaan pentujemme kanssa, ja kohdisti heti eriväristen silmiensä katseen minuun. Olisin voinut pysähtyä siihen hetkeen ja ihailla naaraan kauneutta ties kuinka kauan.
”Huomenta”, Taivaslaulu vastasi leveästi hymyillen. Me molemmat käänsimme yhtä aikaa katseemme Taivaslaulun vatsan vierelle, kun pennut alkoivat heräillä. Deimos nosti pienen päänsä ylös ja räpytteli unisena siniharmaita silmiään. Kun pentu venytteli, tuo kosketti Kharonia niin, että valkea kolli säpsähti hereille. Pienokainen nosti nopeasti päänsä ylös ja katseli ympärilleen helpottuen huomatessaan, että herättäjä oli ollut vain hänen veljensä.
”Huomenta vain teillekin”, kehräsin iloisena koskettaen vuorotellen molempien pentujen päälakia kuonollani. Deimos kampesi itsensä pystyyn. Edelliset päivät pennut olivat harjoitelleet kävelemistä. Heidän jalkansa olivat edelleen huterat, ja kävely oli todella horjuvaa ja hidasta. Vähän väliä molemmat kaatuivat kuonolleen, kun jalat pettivät alta tai tasapaino katosi.
”Joko me pääsemme tutkimaan leiriä? Olkaa niin kilttejä! Me osaamme jo kävellä hyvin!” Kharon aloitti saman anelun, joka oli jatkunut siitä asti, kun kaksikko oli päässyt ensi kertaa jaloilleen.
”Katsotaan sitä sitten, kun palaan aamupartiosta”, lupasin ja katsoin kysyvästi Taivaslaulua, joka nyökytteli päätään. Halusin viettää kaiken vapaa-aikani perheeni kanssa. Välillä käynnit pentutarhalla olivat yhtä lyhyitä kuin tämäkin, mutta kaikki aika oli tärkeää.
”Minun täytyy nyt mennä. Nähdään myöhemmin”, kehräsin koskettaessani Taivaslaulun kuonoa omallani. Kuningatar alkoi kehrätä.
”Nähdään”, hän sanoi, kun kumarruin taas poistuessani pentutarhalta. Tassuttelin aiempia jälkiäni pitkin puoliväliin leirin pääaukiota, jonka jälkeen tein taas uudet jäljet leirin uloskäynnille. Partio odotteli minua jo.
”Lähdetään”, partion johdossa oleva Okraviiksi murahti.
//jatkan tästä Haaveella
// 289 sanaa
