Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Olin juuri saapunut partiosta leiriin, kun Leimutassu oli kiirehtinyt luokseni. Mustavalkoisen parantajaoppilaan vakava ilme kertoi, ettei kaikki ollut hyvin. Kantamani saaliit putosivat lumiseen maahan.
”Taivaslaulu”, henkäisin ennen kuin oppilas ehti sanoa mitään. Juoksin parantajaoppilaan ohi minkä jaloistani pääsin kohti pentutarhaa. Vastassa minua olivat Aurinkokajo ja Loistopentu. Sinikilpikonnakuvioinen kuningatar kohtasi hetkeksi katseeni. Kuningattaren keltaisista silmistä paistoi huoli.
”Taivaslaulu synnyttää”, Aurinkokajo lausui juuri ne sanat, joita olin pelännyt. Pentujen syntymään piti olla vielä aikaa. Miksi tämä tapahtui taas? Olimmeko me kirottuja?
Ei ollut aikaa jäädä vastaamaan kysymyksiin, juuri nyt minun täytyisi olla Taivaslaulun tukena. Työnnyin sisään hämärään pesään, jossa Liljatuuli oli kumppanini kanssa.
Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun kipuaalto alkoi riepotella rakkaani kehoa. Oloni oli hyödytön. Seisoin vain siinä ja katsoin, kuinka Taivaslaulu kärsi. En osannut tehdä mitään. Korvani nousivat pystyyn ja jännitys kasvoi, kun Liljatuuli nosti hampaisiinsa pennun. Parantajakissa alkoi nuolla sitä tarmokkaasti. Sitten tämä nosti synkän katseensa minuun. Ei, ei, älä sano sitä, rukoilin mielessäni, mutta se ei auttanut, kun Liljatuuli lausui vaimeasti:
”Kuollut.” Olisin halunnut lyyhistyä maahan. Olisin halunnut huutaa. Rangaistiinko meitä siitä, että olimme yhdessä? Yrittivätkö suuremmat voimat huutaa meille, että emme olleet sopivia toisillemme?
Pakotin itseni pysymään vahvana. Minun täytyi olla vahva Taivaslaulun vuoksi. Hänen kasvoiltaan paistoi kärsimys, kipu ja lohduttomuus. Olisin halunnut painautua häntä vasten ja sanoa jotakin lohduttavaa, mutta en keksinyt mitään. Olin liian rikki. Ennen kuin toinen pentu syntyi kuolleena, yritin lohduttaa Taivaslaulua:
”Voi rakas, ei se mitään. Koita jaksaa vielä.”
En tiennyt, kuuliko kuningatar sanojani. Hän oli kovissa kivuissa taas. Kun Liljatuuli katseli ruskeaa pentua, tahdoin vain kadota. Tahdoin haihtua ilmaan ja lakata olemasta. Parantaja pudisti päätään. Jos en olisi rakastanut Taivaslaulua niin paljon, olisin juossut ulos pesästä. Olisin juossut kauas tulematta koskaan takaisin. Mutta en voinut jättää Taivaslaulua. Hän oli elämäni naaras, joka teki minut onnelliseksi. Eläviä pentuja tai ei, me selviäisimme kaikesta. Päätin olla hänen tukenaan, vaikka olin itsekin rikkinäisempi kuin koskaan.
”Tämä on elossa. Kolli”, Liljatuulen sanat saivat sydämeni jättämään yhden tai useamman lyönnin välistä. En voinut uskoa sitä todeksi, vaan minun oli kumarruttava näkemään se. Se oli totta. Valkea pentu kiemurteli sammalvuoteella. En ollut koskaan tuntenut mitään sellaista. Aivan kuin suru olisi kadonnut. Lämmin tunne valtasi kehoni, kun katsoin pientä pentua. Antaisin hänelle koko elämäni, rakastaisin häntä paremmin kuin yksikään kissa pentuaan.
Kaikki mitä seuraavaksi tapahtui, oli minulle yhdentekevää. Katsoin vain pientä ihmettä, joka hamuili maitoa emonsa vatsan vierellä. Pentu oli niin pieni, mutta silti kaikista täydellisin asia maailmassa.
Kun Liljatuuli nosti pennun viereen toisen, taisin mennä rikki. Kyyneleet valuivat vuolaasti poskiani pitkin, kun katsoin kahta pentua. He olivat elossa. Kaiken kokemamme jälkeen, he olivat viimein täällä.
Katsahdin leveästi hymyillen Taivaslaulua, jonka väsynyt katse oli kohdistettu minuun. Kuningatar lausui nimeni. Siinä meni hetki, kun tajusin, että Taivaslaulu oli kutsunut minua Merkuriukseksi Liljatuulen ja Leimutassun kuullen. Aivan sama, ajattelin. Ei se kuulunut muille, millä nimellä kumppanini minua kutsui.
”Kaikki hyvin, Taivaslaulu. Sinä teit sen, ja olen ylpeä sinusta. Lepää nyt, jotta jaksat”, kuiskasin hiljaa ja kosketin kuonollani valkean naaraan kuonoa. Taivaslaulu sulki silmänsä ja nukahti. Hänen kylkensä kohoili tasaisesti, ja pennut alkoivat heti syödä.
En ollut ihan varma, miten kauan istuin siinä. Pesän ulkopuolella alkoi jo hämärtää, kun Taivaslaulu heräsi ja repi minut takaisin tähän maailmaan. Olin tuijottanut pentuja herkeämättä, ja samalla miettinyt kahta pientä pentua, jotka eivät olleet selvinneet tänne saakka. Elottomat pennut olivat huomattavasti pienempiä kuin kaksi muuta. Liljatuuli oli antanut meille hetken aikaa levätä. Hän oli kertonut tulevansa illalla käymään taas.
”He ovat täydellisiä”, kuningatar henkäisi katsellessaan pentuja, jotka olivat vaipuneet uneen kesken syömisen. Minä nyökkäsin. Sitten kuningattaren eriväristen silmien katse kääntyi kahteen elottomaan pentuun, jotka Liljatuuli oli laskenut tyhjälle sammalvuoteelle. Mieleni synkkeni taas. Vaikka olinkin suunnattoman onnellinen siitä, että jopa kaksi pentua oli elossa ja terveitä, minusta tuntui pahalta.
Tänä yönä taivaalle syttyisi kaksi uutta tähteä, kun pienokaiset matkaisivat Tähtiklaaniin.
”Ottavatkohan Pluto ja Ariel sisaruksensa vastaan Tähtiklaanissa?” kysyin vaimealla äänellä. Taivaslaulu ei vastannut, vaan pysyi hiljaa.
”Opettavatkohan tähtiklaanilaiset heille asioita elämästä? Vai ovatko he liian pieniä päästäkseen Tähtiklaaniin?” esitin kysymyksiä, joita olin miettinyt Taivaslaulun nukkuessa.
”Minä tahdon uskoa, että he pääsevät sinne. Ei Tähtiklaani voi olla niin julma, että jättäisi pienet pennut yksin. Heistä pidetään kyllä huolta tähdissä”, kumppanini vakuutteli.
”Ceres ja Eris”, lausuin hiljaa nimet, joita olin mielessäni pyöritellyt, ”minä mietin, jos ne voisivat olla kuolleiden pentujemme nimet.”
Taivaslaulun kasvoille muodostui ilme, joka oli yhtä aikaa kovin onneton, mutta samalla niin onnellinen.
”Ne ovat täydelliset nimet”, naaras kuiskasi ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Sitten kuningatar kääntyi kahden elävän pennun puoleen.
”Entä he? Voimmeko antaa heillekin erakkonimet? He ovat klaanikissoja, mutta minulla voisi olla kotoisampi olo, jos voisin kutsua heitä nimillä, jotka saamme itse päättää ilman mitään klaanien rajoitteita”, lausuin hiljaa nostaen katseeni Taivaslauluun. En tiennyt, mitä naaras ajatteli asiasta. Hänellä oli klaaninimi, eikä se haitannut minua lainkaan. Tahtoisin kuitenkin, että jälkeläiseni saisivat kantaa nimiä, jotka olivat jotakin muuta kuin klaaninimet. Sellaisia, jotka saisivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi, vaikka elämä Eloklaanissa oli ihan muuta kuin kotoisaa.
//Taivas?
// 811 sanaa
