Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Uni ei tullut, vaikka makasin sotureiden pesässä liikkumattomana ties kuinka kauan. Ajatukset kiusasivat mieltäni, eivätkä jättäneet minua rauhaan. Lopulta minä luovutin, aivan kuten olin tehnyt edellisinä öinäkin. Kampesin itseni pystyyn ja hiivin ulos pesästä varoen, etten herättäisi muita pesässä olevia sotureita. Leirin pääaukio oli tyhjillään. Vain vartiossa seisova Aurinkokajo oleskeli yksinään piikkihernetunnelin liepeillä.
Oli yö, vaikka taivas sanoikin toista. En osannut tänään nauttia taivaasta, joka oli värjätty punaisen eri sävyillä. En voinut ajatella muuta kuin Ruskatassua. Kuolonklaanilainen oli hyökännyt hänen kimppuunsa jokin aika sitten. Emme olleet tienneet, selviäisikö hän. Siinä vaiheessa olin joutunut turvautumaan Tähtiklaanin apuun. Olin rukoillut hiljaa poikani yllä, ja ihme oli tapahtunut. Ruskatassu oli herännyt. Kenties olin asetellut sanani väärin, sillä Ruskatassu ei ollut palannut.
Hän oli poissa. Hänen tilallaan oli täysin tuntematon kissa, joka ei muistanut mitään Eloklaanista, itsestään tai edes minusta ja Taivaslaulusta. Olimme molemmat kumppanini kanssa musertuneet. Se tunne, kun oma poika ei tunnistanut isäänsä, oli maailman kauhein tunne. Olimme yrittäneet parhaamme mukaan olla Ruskatassun tukena, mutta hänen muistinsa ei vain ollut palannut.
Se piti minut valveilla. Entä jos hän ei ikinä muistaisi? Entä jos hän ei löytäisi enää sitä yhteyttä, joka meillä ennen oli? En voinut sietää kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta. Ne eivät jättäneet minua rauhaan.
Laahustin sotureiden pesältä piikkihernetunnelille. Aurinkokajo valpastui ja kohtasi katseeni. Naaras huomasi minun väsyneen olemuksen ja ilmeeni, ja hymyili lämpimästi.
”Menetkö taas kävelylle?” naaras kysyi, johon vastasin pienellä nyökkäyksellä. Aurinkokajo jäi katsomaan perääni, kun katosin piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella oli vähän viileämpää kuin sisäpuolella. Täällä tuuli sai käydä miltei vapaasti ja liikkua miten sitä huvitti. Ainoita esteitä olivat kapearunkoiset puut ja niiden lehdet. Päätin kierrellä hetken metsässä, jonka jälkeen voisin suunnata kohti nummia. Kuljin ajatuksissani eteenpäin. Pidin katseeni tiukasti maassa ja mietin. Olikohan Taivaslaulu herännyt minun lähtööni? Saikohan hän edes nukuttua? Taas kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta.
Ajatukseni olivat pyörineet viime aikoina myös aika paljon Coronassa. Ikävöin veljeäni. Olisin tehnyt mitä vain, että olisin nyt saanut hänet luokseni. Hänellä olisi varmasti ollut jotakin järkevää sanottavaa, joka lohduttaisi minua. Taivaslaulu oli hieman huono sanomaan mitään sellaista, sillä näkihän sen itsekin, kuinka rikki soturi oli. Aivan kuin olisimme menettäneet kolmannen pentumme.
Astuin pienten pensaiden lävitse, ja niiden toisella puolen yllättäen kohtasinkin kissan. Säpsähdin säikähdyksestä ja kohtasin Hiilihampaan jäänsinisen katseen. Kolli vaikutti itsekin hieman yllättyneeltä, ja soturi istahti alas tervehdittyään minua.
”Mitä sinä muuten teet täällä?” kolli kysyi rauhallisella äänellä. Minäkin istuin alas. Tuskin se haittaisi, jos hetken keskustelisin Hiilihampaan kanssa tässä. Olin kuitenkin vain kävelyllä, eikä minulla muutakaan tekemistä ollut. En tuntenut vieläkään eloklaanilaisia kovin hyvin, vaikka olinkin asunut täällä jo ties kuinka kauan. En ollut löytänyt kissoja, jotka voisivat samaistua ajatuksiini. Minusta oli aina tuntunut siltä, kuin olisin ollut ulkopuolinen.
”Lähdin vain kävelylle. Ajattelin kulkea metsän poikki nummille. Miksi sinä olet vielä hereillä tähän aikaan?” kysyin ja katsoin Hiilihammasta yhä silmiin. Huomasikohan soturi sen, miten väsynyt olin? Kasvoiltani takuulla paistoi huonosti nukutut yöt.
//Hiili?
// 474 sanaa
