Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Raotin hitaasti silmiäni, mutta suljin ne uudestaan. Olisin halunnut vain jäädä tähän makaamaan, mutta tiesin ettei se ollut mahdollista. Aiemmin ketään ei olisi haitannut, vaikka olisin nukkunut aurinkohuippuun saakka, mutta nyt asiat olivat toisin. Minä olin Eloklaanin soturi nimeltä Iltakaiku, en enää erakko Merkurius. Olimme olleet Eloklaanissa vasta neljäsosakuun, mutta kaikki tuntui edelleen aivan oudolta. Tunsin Taivaslaulun turkin selkääni vasten, ja kiepahdin nopeasti toiselle kyljelleni. Valkea naaras säpsähti hereille ja raotti silmiään. Naaras katsoi minua erivärisillä silmillään ja hymyili.
”Huomenta”, hän sanoi ja kääntyi minua kohti.
”Miten nukuit?” kysyin ja puskin kuonollani soturin valkeaa turkkia.
”Ihan hyvin. Entä sinä?” valkea naaras kysyi kehräten. Kohautin lapojani.
”Aika huonosti. Pesä on lämmin ja tilava, mutta ei se tunnu samalta kuin oma pesämme. Tai siis vanha pesämme. Soturit ramppaavat sisään ja ulos, ja heräilen koko ajan”, huokaisin hiljaa. En olisi halunnut valittaa, mutta pesän alataso oli tyhjillään, joten ainakaan täällä ei ollut ketään kuulemassa. En ollut varma oliko ylätasanteella kokeneempia sotureita nukkumassa, mutta en oikeastaan välittänyt. Kai he ymmärsivät, että tämä oli minulle täysin uutta. Kumppanini katsoi minua haikealla katseellaan.
”Kyllä sinä vielä totut”, naaras huokaisi ja alkoi pestä paksua, laikukasta turkkiani. Minäkin halusin tehdä oman osuuteni, joten aloin sukia kielelläni kumppanini valkeaa turkkia.
Kun olimme hetken maanneet vuoteessamme, poistuimme pesästä leirin pääaukiolle. Vatsani kurni, mutta pettymykseksemme tuoresaaliskasa oli tyhjillään. Aurinko oli jo noussut, ja saalistuspartio oli kai vasta tulossa leiriin. Huomasin nopeasti, kuinka Minttuliekki lähestyi meitä. Naaras oli Eloklaanin varapäällikkö.
”Huomenta. Miten te nukuitte?” naaras aloitti keskustelun ystävällisesti hymyillen.
”Kohtalaisesti”, valehtelin. Oikeasti olin äärimmäisen väsynyt, mutta en halunnut kertoa sitä varapäällikölle. Kenties oli parempi, jos tämä luuli minun viihtyvän klaanissa edes jotenkuten.
”Toivottavasti nukut ensi yön paremmin. Voisitteko te käydä saalistamassa? Laitoin epähuomiossani partioon liian vähän kissoja, kun en tajunnut, että klaani tarvitsee enemmän riistaa mitä aiemmin”, punasavun värinen naaraskissa irvisti. PIdin siitä, että Minttuliekki ja suuri osa eloklaanilaisista olivat kykeneviä myöntämään virheensä. Kuolonklaanissa yksikään kissa tuskin olisi halunnut myöntää tehneensä mitään väärin, paitsi Taivaslaulu oli tietenkin ollut poikkeus.
”Kyllä se sopii”, Taivaslaulu vastasi nopeasti.
”Kiitos, olette korvaamattomia”, varapäällikkö hymyili ja poistui luotamme.
Taivaslaulu viittoi minut peräänsä, ja poistuimme aivan peräkkäin leiristä. Annoin Taivaslaulun johdattaa meitä kohti etelää. Ylitimme yhden joen, jonka jälkeen päädyimme nummille. Avara tila sai minut tuntemaan oloni hieman vähemmän kahlituksi. En minä kaivannut seikkailuita, mutta jostain syystä selkeät reviirin rajat ja säännöt saivat minut tuntemaan oloni joksikin vangiksi. Lisäksi ikävöin päivä päivältä enemmän Coronaa. Toivoin, että hän olisi täällä meidän kanssamme. Toivoin, että tietäisin missä hän oli juuri nyt.
”Hajaannutaanko?” valkea kumppanini kysyi, joten häädin ajatukset Coronasta pois. Nyökkäsin, ja minä lähdin kulkemaan Kuolonklaanin rajan suuntaan, ja Taivaslaulu päinvastaiseen suuntaan. Maistelin ilmaa ja yritin etsiä eläinten hajujälkiä.
Taivas oli kirkas, ja aurinko lämmitti turkkiani. Hiirenkorva oli saapunut, ja lumet olivat alkaneet sulaa. Kuljin nummella valmiiksi tehtyä polkua pitkin, sillä hangessa uppoaisin hetkessä. Onnekseni jäniksen haju leijaili nenääni nopeasti. Sen jäljet näkyivät selkeästi polun vierellä, joten pystyin seurata niitä ongelmitta. Jänis oli tehnyt jossain vaiheessa käännöksen, ja se oli suunnannut kohti etelää. Niinpä minäkin käännyin sinnepäin. Polku, jota pitkin olin kulkenut kulki kuitenkin kohti itää, joten jouduin astumaan hankeen. Joissain kohdin se kannatteli kookasta kehoani, mutta välillä jalkani upposi vatsakarvoja myöten hankeen.
Aurinkohuipun aikoihin palasin taas Taivaslaulun samaan kohtaan, jossa olimme hajaantuneet. Olin saanut jäniksen kiinni, ja löytänyt myös hiiren. Vatsani oli työtyhjä, enkä voinut vastustaa kiusausta, vaan aloin syödä saalistamaani hiirtä. Taivaslaulu saapui paikalle, kun hiiri oli lähes kokonaan syöty.
”Merkurius! Mitä sinä teet?” naaras katsoi minua ja pudisteli päätään. Nostin katseeni kohti kumppaniani ja katsoin häntä pahoitellen. Eloklaanin säännöt sanoivat, että soturi ei saisi syödä ennen kuin klaani oli ruokittu. Tai ainakin se meni jotenkin noin, en ollut oikein perehtynyt tämän Tähtiklaanin määräämiin sääntöihin.
Pidin siitä, että Taivaslaulu käytti usein vanhaa nimeäni. Se sai minut tajuamaan, ettei kaikki ollut muuttunut, vaikka paljon olikin.
”Olin niin kauhean nälkäinen, etten voinut vastustaa”, vastasin rauhallisella äänellä ja nousin seisomaan. Valkea naaras katsoi minua hiukan pettyneesti.
”Klaani on ruokittava ensin. Et sinä voi syödä ennen kuin vasta leirissä”, naaras jatkoi ja katsoi minua. Taivaslaulun ääni ei ollut vihainen, vaan enemmänkin pettynyt. Hänelle ei tuntunut olevan ongelma noudattaa klaanin lakeja, mutta en minä vain ollut tottunut tällaiseen.
”Anteeksi. Lupaan, etten tee niin toiste”, huokaisin nyt ja laskin katseeni maahan. Taivaslaulu nappasi maahan pudottamansa saaliit hampaisiinsa ja viittoi minut peräänsä. Huomasin, että Taivaslaulu oli saanut kiinni jäniksen ja vesimyyrän.
Leiriin päästyämme, jätimme saaliit tuoresaaliskasaan. Taivaslaulu otti vesimyyrän hampaisiinsa ja kantoi sen sotureiden pesän liepeille.
”Anteeksi, että rikoin taas sääntöjä. Minusta tuntuu, etten vain millään totu tähän. Kaikki tämä on niin uutta ja outoa. Miten ihmeessä voisin kaiken tämän keskellä vielä opetella soturilainkin?” kysyin hiljaisella äänellä kumppaniltani.
”Miten sinä osaat toimia sen mukaisesti, vaikka Kuolonklaanissa ei edes tiedetty koko laista?” jatkoin, ennen kuin kumppanini ehti sanoa mitään.
//Taivas?
// 783 sanaa
