Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Paatsamatassu seurasi minua hiljaa kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Olimme hetki sitten poistuneet leiristä, eikä kumpikaan ollut sen jälkeen sanonut mitään. Savunharmaa naaras oli haltioituneena katsellut metsää. Naaras oli tullut klaaniin hyvin pienenä, jonka vuoksi hän ei muistanut, minkälaista leirin ulkopuolella oli. Leirissä kasvaneen kissan silmin reviiri oli takuulla valtava. Minusta se ei ollut. Vaikka Eloklaanin reviiri oli suurempi kuin entinen reviirimme, se tuntui kahlitsevan minut paikoilleen. Minä olin elänyt koko ikäni vapaana, ihan omilla säännöilläni.
”Tiedätkö sinä mitä soturikoulutukseen kuuluu?” päätin aloittaa keskustelun. Hidastin tahtiani, jotta pääsin Paatsamatassun vierelle. Naaras käänsi pistävän keltaisen katseensa minuun ja mietti hetken.
”Taisteluharjoituksia ja saalistamista”, oppilas veikkasi, ja minä nyökyttelin päätäni tyytyväisenä.
”Muun muassa. Lisäksi oppilaat opettelevat soturilain ulkoa, ja partiointia. Sinulle kai opetetaan myös uimista, mutta minä en osaa uida, joten en voi opettaa sinua”, kerroin. Olin varma, että unohtaisin kertoa jotakin. Minua hermostutti. Paatsamatassu nyökkäsi ja käänsi päänsä pois minun suunnastani. Oppilas ihaili jokea, jonka vieressä kävelimme kohti pohjoista.
”Minä asuin nuoruuteni kaksijalkalassa. Tiedätkö sinä mikä se on?” yritin kuumeisesti keksiä puheenaihetta. Pitkäturkkinen oppilas katsahti taas minun suuntaani.
”Aurinkokajo kertoi meille kaksijaloista. Hän kertoi, että kaksijalat pitävät huolta siellä asuvista kissoista. Kaksijalkala on paikka, jossa kaksijalat asuvat”, Paatsamatassu sanoi. Korviini särähti ikävästi naaraan sanat siitä, että kaksijalat pitäisivät huolta kissoista, jotka asuvat kaksijalkalassa. Mieleeni muistui oma nuoruuteni, jonka olin kaksijalkalassa viettänyt. Osa kaksijaloista huusi ja heitteli tavaroita minua ja perhettäni kohti, osa yritti kidnapata meidät. Olin elämäni aikana kohdannut vain muutamia yksilöitä, jotka olisivat olleet ystävällisiä.
”Hyvä. Aurinkokajo oli kai ennen kotikisu, jonka vuoksi hänen näkökulmansa on hieman erilainen. Kaikista kaksijalkalassa asuvista kissoista ei pidetä huolta, eivätkä kaikki kaksijalat ole kilttejä. Osa heistä on hyvin vihamielisiä, jonka vuoksi kaksijalkoja täytyy vältellä aina parhaansa mukaan”, kerroin rauhallisella äänellä. En halunnut luoda Paatsamatassulle sellaista kuvaa, että hän oli sanonut jotakin väärin, vaan yritin sanoa asian mahdollisimman kohteliaasti. Oppilas nyökkäsi pienesti ja käänsi taas katseensa pois.
Kuljimme pohjoisrajaa pitkin kohti läntistä koivumetsää. Kerroin Paatsamatassulle missä raja menee, ja että partiot tarkastavat ja merkkaavat rajoja päivittäin. Kerroin myös, ettei eloklaanilaiset saa ylittää klaanin rajoja. Se ei tuntunut olevan mikään ongelma nuorelle oppilaalle.
”Meidän täytyy ylittää joki”, sanoin rauhallisella äänellä, kun saavuimme joen rantaan astinkivien kohdalle. Paatsamatassu vilkaisi minua huolestuneen oloisena.
”Onko ihan pakko?” nuorukainen kysyi ja irvisti pelokkaasti. Oppilas kurottautui katsomaan hitaasti virtaavaa vettä, ja astui sitten askeleen taaksepäin.
”Valitettavasti on. Astinkivet ovat lähellä toisiaan, joten sinulla ei ole mitään hätää, kunhan vain keskityt. Etene yksi loikka kerrallaan kiveltä kivelle. Pysähdy jokaisen kiven päälle hetkeksi, se helpottaa hommaa huomattavasti”, ohjeistin, mutta Paatsamatassu ei innostunut asiasta.
”Entä jos en pysty loikkaamaan niin kauas ja putoan jokeen? Miten voin selvitä, jos et sinä osaa uida?” naaras kysyi, ja hänen pieni kehonsa alkoi täristä pelosta. Mietin kuumeisesti, miten saisin oppilaan uskaltautumaan tehtävään, kunnes keksin sen. Sanaakaan sanomatta piirsin etukäpälälläni maahan viivan, ja sitten ympyrän noin puolen ketunmitan päähän siitä. Paatsamatassu katsoi minua hämillään pää kallellaan.
”Noin. Tule tuohon viivan kohdalle, ja yritä hypätä tuon ympyrän sisään”, pyysin. Paatsamatassu asteli yhä hieman hämmentyneenä viivan luokse. Naaras katsoi minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin. Oppilas ponnisti itselleen jaloistaan vauhtia, ja loikkasi kohti maahan piirrettyä ympyrää. Naaras pudottautui taitavasti ympyrän keskelle. Sitten hän katsahti minuun taas.
”Hyvä. Tuo on pisin loikka, joka sinun pitää hypätä ylittäessäsi jokea. Todistit juuri, että pystyt siihen helposti. Kunhan suunnittelet jokaisen loikkasi, sinulle ei pitäisi tulla ongelmia. Näytän sinulle, miten astinkivillä kuljetaan”, sanoin ja valmistauduin loikkaamaan ensimmäiselle kivelle. Loikka oli lyhyt, eikä se tuottanut minulle ongelmia. Pääsin ensimmäiselle astinkivelle helposti. Käännyin katsomaan Paatsamatassua, joka tapitti minua pistävällä katseellaan. Loikkasin toiselle kivelle, joka oli ensimmäistä kiveä huomattavasti suurempi. Käännyin ympäri ja kehotin Paatsamatassua seuraamaan minua.
Minun piti kannustaa aika paljon Paatsamatassua, että hän uskalsi loikata kivelle. Loikka sujui täydellisesti. Paatsamatassun tasapaino ei edes meinannut horjua, kun naaras pudottautui harmaan kiven päälle. Oppilas katsahti minuun iloisena saavutuksestaan. Jatkoimme matkaa kiviä pitkin loikkien, ja Paatsamatassulle joen ylitys ei ollut ongelma eikä mikään.
Viimein pääsimme vastarannalle. Ensimmäistä kertaa Paatsamatassu vaikutti rentoutuneen, ja oppilas katsoi minua silmät säihkyen.
”Minä selvisin!” hän hihkaisi ja kääntyi katsomaan astinkiviä. Se oli kai naaraan ensimmäinen saavutus oppilaana. Hymyilin lämpimästi oppilaalleni.
”Suoriuduit virheettömästi, hyvä!” kehuin häntä, sillä se oli kai mestarin tehtävä, kannustaa oppilasta tekemään asioita ja oppimaan uutta.
Matka jatkui kohti koivumetsää kaikessa rauhassa. Ilmapiiri oli huomattavasti rennompi kuin aluksi, ja olin tyytyväinen siihen. Edelleen minusta tuntui hieman vaikealta kertoa Paatsamatassulle klaanin säännöistä ja tavoista. En ollut omaksunut niitä itsekään vielä, joten miten voisin opettaa niitä toiselle. Mesitähti luotti minuun, joka toi minulle entistä enemmän paineita. Pelkäsin, ettei oppilaan koulutuksesta tulisi sittenkään mitään.
En keksinyt mitään järkevää puheenaihetta, joten pysyimme hiljaa. Paatsamatassu seurasi minua ja tarkkaili ympäristöä katseellaan.
”No, miltä reviiri vaikuttaa?” kysyin pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
”Suurelta”, Paatsamatassu vastasi lyhyesti. Poistuimme juuri koivumetsästä nummialueelle. Oikealla puolellamme oli Eloklaanin reviirin raja, ja vasemmalla näkyi neljä kukkulaa. Niiden takana sijaitsi suuri nummialue, joka valtasi ison osan Eloklaanin reviiristä.
”Emmekä ole edes puolessa välissä kierrosta vielä. Odotapa vain, kun näet nummet”, virnistin lempeästi naaraalle. Toivoin, ettei hän säikähtäisi reviirin suuruutta. Jos oli koko ikänsä elänyt pienessä leirissä, koko muu maailma vaikutti varmasti valtavalta, ja ehkä jopa pelottavaltakin. Minuakin oli aikoinaan pelottanut, kun olimme Coronan kanssa lähteneet ensimmäistä kertaa pois kaksijalkalasta.
Loppukierros sujui kohtuullisen hyvin. Keskustelimme välillä niitä näitä, ja minä kerroin jotakin Paatsamatassulle Eloklaanin reviiristä. Kuolonklaanin rajalla kerroin, että oli olemassa toinenkin klaani, joka eli rajan toisella puolella. Paatsamatassu ei kysellyt Kuolonklaanista sen enempää, joten päätin olla kertomatta. Minulla olisi aikaa kertoa hänelle Kuolonklanista sen verran mitä itse tiesin. Eloklaanissa kissat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita siitä, millaista elämä Kuolonklaanissa oli. Kissat vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä Eloklaanissa. Täälläkin oli kuitenkin muutama kissa, jotka olivat varttuneet toisessa klaanissa. Minttuliekki, Lauhalaukka, kumppanini Taivaslaulu ja hänen isänsä Hopeaputous olivat kaikki syntyjään kuolonklaanilaisia. Minäkin olin viettänyt yllättävän paljon nuoruudessani aikaa Kuolonklaanin leirissä ja metsässä. Kuolonklaanin parantaja oli pelastanut henkeni, kun olin joitakin vuodenaikoja sitten syönyt mehiläisen. Niihin aikoihin suhteeni Taivaslauluun syveni, ja rakastuin naaraaseen. Olin onnellinen, että minulla oli Taivaslaulun kaltainen kumppani. Hänen kanssaan elämä oli parempaa, ja hänen vuokseen olin valmis elämään missä tahansa.
Saavuimme takaisin leiriin, ja kehotin Paatsamatassua syömään jotakin. Muut oppilaat olivat ystävällisesti tehneet hänelle vuoteen oppilaiden pesään.
”Käydään huomenna aurinkohuipun aikaan harjoittelemassa vähän saalistamista metsässä. Tulen hakemaan sinua sitten”, sanoin Paatsamatassulle ennen kuin tiemme erkanivat.
Huokaisin helpotuksesta, kun istahdin Taivaslaulun vierelle. En ollut nolannut itseäni täysin, ja rajojen kiertäminen oli sujunut mielestäni kohtuullisen hyvin. En tiennyt, miten mestarit normaalisti tutustuivat oppilaisiinsa tai toteuttivat kierron, mutta kai minulla oli mennyt ihan hyvin.
”Oliko se niin kamalaa?” Taivaslaulu virnisti hyväntahtoisesti. Katsoin lempeästi kumppaniani.
”No, minä selvisin siitä”, hymähdin. Kohtasin katseellani Taivaslaulun eriväriset silmät. Sydämeni pamppaili edelleen yhtä kiivasti kuin silloinkin, kun olimme olleet vastarakastuneita. Tunsin olevani maailman onnellisin kolli, kun Taivaslaulu oli minun kumppanini.
”Väsyttääkö sinua?” kysyin soturilta. Aurinko oli jo laskemassa. Minä itse en ollut kovinkaan väsynyt, sillä olin ottanut pienet torkut istuessani koko aamupäivän leirin pääaukiolla. Taivaslaulu oli herännyt aikaisin ja käynyt partiossa, mutten tiennyt oliko hän levännyt sillä välin, kun olin ollut leirin ulkopuolella Paatsamatassun kanssa.
//Taivas?
// 1145 sanaa
