Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Päivä oli alkanut aivan kuten muutkin päivät. Olin herännyt ja pian sen jälkeen lähtenyt Paatsamatassun kanssa partioon. Oppilas oli kehittynyt paljon parin kuun aikana. Välillä minusta kuitenkin tuntui, etten ollut oikea mestari savunharmaalle naaraalle. Paatsamatassu oli hiljainen ja ujo, mutta olimme onnistuneet tutustumaan toisiimme melko hyvin. Mielestäni naaras olisi ansainnut sellaisen mestarin, joka oikeasti tiesi mitä teki. Minä yritin epätoivoisesti opettaa Paatsamatassulle kaiken mitä itse tiesin.
Oli hieman haastavaa opettaa Paatsamatassulle soturilakia, kun hädin tuskin muistin sitä edes itse. Uimisen opettamiseen minusta ei ollut, sillä en ollut itse suostunut edes veteen. Olin käyttänyt käpälääni joessa, joka oli riittänyt minulle. Lauhalaukka oli onnekseni ottanut kopin siitä, ja hän oli opettanut Paatsamatassun uimaan. Minä olin usein ollut mukana katselemassa, kuinka oranssin kirjava soturi opetti oppilastani.
Nyt kuljin partion hännillä ja katselin maisemia. Lehtisade oli saapunut, ja puiden lehdet kuihtuivat nopeasti. Sekametsä oli puolen kuun aikana vaihtanut nopeasti väriään vihreästä ruskan väreihin. Jotkut puut olivat edelleen vihreitä ja muistuttivat minua viherlehden lämmöstä. Odotin, kun Omenahuuma kapusi Kirpputäplä kannoillaan kaatuneen puun rungon päälle. Mesitähti ei ehtinyt loikata kaksikon perään, kun huomasin Kirpputäplän liukastuvan. Niin tietenkin, runko oli vielä märkä eilisen sateen ja yökosteuden jäljiltä. Kehoni jännittyi, kun pienikokoinen musta kolli läsähti veteen. Pisarat roiskuivat joka suuntaan, ja soturi katosi näkyvistä veden pyörteisiin.
”Omenahuuma, odota!” Mesitähti ulvaisi, mutta liian myöhään. Kanelinruskea naaras oli jo ponkaissut itsensä irti kaatuneen puun rungosta, ja suuntasi nyt kohti vettä. Minä en tehnyt mitään, katsoin vain, kuinka suurikokoinen naaras ui pienemmän kollin luokse. Omenahuuma sai otteen Kirpputäplästä, mutta yhtäkkiä kaksikko katosi pinnan alle. Soturittaren toiminta näytti kaikelta muulta kuin hallitulta.
Virta vei kaksikkoa mukanaan, ja Mesitähti juoksi joen rantaa pitkin heidän perässään. Minä ja Paatsamatassu lähdimme päällikön perään.
”Auttakaa!” päällikkö ulvaisi ja riuhtoi suurta oksaa, jonka hän oli löytänyt vähän matkan päästä joesta. Minä ja oppilaani kiiruhdimme päällikön avuksi. Kaikilla voimillani vedin oksaa kohti jokea, kunnes se alkoi liikkua. Saimme oksan puoliksi veteen juuri oikeaan aikaan.
Omenahuuma ja Kirpputäplä jäivät oksaan kiinni, eikä virta saanut vietyä heitä enää eteenpäin. Nopeasti kanelinruskea naaras tuntui taas hallitsevan liikkeensä, ja hän kapusi oksan päälle Kirpputäplää kantaen. Kiiruhdin auttamaan soturia, kun tuo pääsi tarpeeksi lähelle rantaa. Tartuin Kirpputäplän niskasta kiinni ja vedin soturin pois oksan päältä. Omenahuuma hengitti raskaasti, ja kuivalle maalle päästyään soturi lyyhistyi maahan.
Katselin Kirpputäplää tietämättä, mitä minun täytyisi tehdä. Kolli makasi maassa liikkumattomana, aivan minun käpälieni edessä.
”Meidän täytyy saada vesi pois hänen keuhkoistaan”, Mesitähti sanoi ja työnsi minut syrjään. Kuten aina, jäin taas seuraamaan tapahtumia etäämmältä. Olin hyödytön. Päällikkö toimi nopeasti, ja Kirpputäplä alkoi yskiä vettä pois keuhkoistaan. Paatsamatassu oli mennyt Omenahuuman avuksi. Minä seisoin yksin etäämmällä, ottaen hiljaa askelia taaksepäin. Kukaan ei huomannut minua. Jos Mesitähti ei olisi ollut paikalla, minä en olisi osannut tehdä mitään. Kirpputäplä ja todennäköisesti myös Omenahuuma olisivat kuolleet.
Tuttu ajatus palasi mieleeni; ei minusta ollut soturiksi. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, kun livahdin pois tapahtumapaikalta ja juoksin kohti nummia. Olisin halunnut juosta niin pitkälle kuin jalkani vain jaksoivat juosta, mutta tiesin, etten voinut tehdä niin. Eloklaanin raja tulisi vastaan, jolloin minun täytyisi pysähtyä. Minulla oli sellainen olo, että olisin vankina täällä.
//Omppu?
// 508 sanaa
