Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Aurinko oli laskenut, ja taivas oli jälleen tummansininen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Aluksi saatoin nähdä niitä vain muutaman, mutta mitä tummemmaksi taivas kävi, sitä enemmän tähtiä erottui. Makoilin kumppanini vierellä keskellä kieloniittyä. Oli aivan hiirenhiljaista, eikä edes tuuli havisuttanut koivupuiden lehtiä. Olisin halunnut jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi. Nenääni kantautui Taivaslaulun sekä vastakukkineiden kielojen huumaava tuoksu. Välillemme oli laskeutunut hiljaisuus, enkä halunnut rikkoa sitä. Halusin vain nauttia tästä hetkestä, olla miettimättä mitään muuta.
”Mitä mieltä sinä olet Tähtiklaanista?” Taivaslaulun kysymys sai minut kääntämään katseeni kumppanini suuntaan. Jos totta puhutaan, en olisi halunnut keskustella juuri nyt mistään, mikä liittyi vähänkään Eloklaaniin. En kuitenkaan halunnut olla töykeä, joten harkitsin hetken vastaustani.
Olin ajatellut Tähtiklaania jonkin verran. Eloklaanilaisten mukaan Tähtiklaanissa asui lukuisia kissoja, jotka olivat eläessään uskoneet siihen. Taivaslaulu oli kertonut minulle aikoinaan Pimeyden Metsästä. Se oli paikka, jonne siihen uskoneet kissat pääsivät, tai ennemminkin joutuivat, kuolemansa jälkeen. Kumppanini kertomuksien mukaan Pimeyden Metsä oli synkkä paikka, jossa ei aurinkoa tai kuuta näkynyt koskaan. Se oli kuulemma monen kuolonklaanilaisen unelmapaikka, enkä epäillyt sitä lainkaan. Ajatus Pimeyden Metsästä oli aina saanut karvani nousemaan pystyyn.
Tähtiklaani sen sijaan ei aiheuttanut moista reaktiota. Kertomusten mukaan Tähtiklaanissa jokainen kissa eli uudestaan elämänsä parhaat hetket, eikä riistasta ollut koskaan pulaa. Totta puhuen, ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä kuulosti hyvältä.
”En oikein tiedä. Ajatuksena se on ihan loistava, mutta en minä vain osaa uskoa johonkin, jota en voi nähdä. Jos ne ovatkin pelkkää puhetta, eikä Tähtiklaania oikeasti ole olemassa? Se kuulostaa aivan liian hyvältä ollakseen totta”, huokaisin hiljaa kohtaamatta Taivaslaulun katsetta. Soturi pysyi hetken vaiti. Ilmeisesti hänkin harkitsi sanojaan tarkkaan.
Jos joku vain voisi todistaa Tähtiklaanin olemassaolon, ei uskomisen kanssa olisi mitään ongelmaa. Olisi huojentavaa tietää, että kuoleman jälkeen minua odottaisi muukin kuin ikuinen pimeys tai ikuinen tuska. En tiennyt, mitä kuoleman jälkeen tapahtui. Ajatus kuolemasta pelotti minua. Vanhempani olivat kuolleet, enkä näkisi heitä enää ikinä. Olikohan Coronakin… Kuollut? Veljeni oli ollut kadoksissa jo pitkään. Jos hän olisi löytänyt Dakotan ja muut ystävämme, olisi hän jo tullut luoksemme. Dakota oli luvannut kertoa Coronalle nykyisen sijaintimme, jos hän vain saapuisi. En halunnut uskoa veljeni olevan ikuisesti poissa, mutta jostain syystä synkät ajatukset valtasivat taas mieleni. Rakastin Coronaa niin hurjasti, etten halunnut luopua hänestä. Halusin uskoa, että me tapaisimme vielä. Että me viettäisimme loppuikämme yhdessä. Ennen olisin antanut mitä vain, että veljeni ei enää lähtisi seikkailulle, mutta juuri nyt olisin voinut antaa jopa häntäni, jos olisin vain saanut kokea vielä edes yhden seikkailun rakkaan veljeni seurassa.
”Uskotko sinä Tähtiklaaniin?” käänsin katseeni Taivaslauluun. Kysymyksen tarkoitus oli työntää ajatukset Coronasta pois mielestäni. Hiljaisuus oli jatkunut jo niin kauan, etten sietänyt sitä enää.
//Taivas?
// 424 sanaa
