Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Olimme nimenneet eloonjääneet poikamme Kharoniksi ja Deimokseksi. Koska elimme klaanissa, muut tuskin olisivat olleet mielissään heidän nimistään, joten yhteistuumin keksimme pennuille myös klaaninimet. Elävät pentumme saivat nimikseen Haavepentu ja Uskopentu, ja Tähtiklaaniin matkanneet pienokaisemme ovat Toivopentu ja Kaipauspentu.
Olin äärimmäisen ylpeä pojistani, jotka olivat sinnitelleet jo kolmen päivän ikäisiksi. Vapaa-aikani meni lähinnä Taivaslaulun ja pentujen kanssa ollessa. Yhdessä me vain keskustelimme ja tuijotimme pieniä ihmeitämme. He eivät juurikaan vielä tehneet muuta kuin nukkuivat ja söivät, mutta asia muuttuisi hetkessä. Aurinkokajo oli selittänyt meille pentujen kehityksestä, koska emme olleet koskaan kasvattaneet pentuja vastasyntyneestä täysikasvuisiksi.
Ruska oli tullut meille parin kuun ikäisenä, joten emme koskaan päässeet kokemaan pikkupentu-aikaa hänen kanssaan. Vaikka kuinka rakastinkin sydämeni pohjasta Ruskaa, hänen näkemisensä sai minut nykyään vain surulliseksi. Kolli oli päässyt vastikään pois parantajan pesältä, mutta ei ollut tullut kertaakaan katsomaan pentujamme. Hän ei kai tuntenut sitä sidettä enää, joka välillemme oli syntynyt hänen ollessaan pieni. Kaipasin Ruskaa ja sitä, miten hän vei kaiken negatiivisuuden ilollaan pois. Nykyään hän hädin tuskin edes vilkaisi minun suuntaani, ja se särki sydämeni.
Astuin sisään pentutarhaan, ja yllätyksekseni vastassa oli kolmen kissan joukko, joista etummainen valkea pentu katseli jälkeläisiäni. Pohjapentu oli kaiketi päässyt pois parantajan pesältä, ajattelin. Pieni pelko kapusi takaraivooni. Toivoin, ettei pentu voisi tartuttaa viheryskää enää kehenkään. En kestäisi, jos se veisi poikani tai kumppanini hengen.
Väärävarjo tervehti minua ja ilmoitti lähtevänsä pyytäen samalla poikaansa mukaan. Pohjapentu ja Hiilihammas hyvästelivät pesässä olevat ja poistuivat valkean soturin perässä leirin pääaukiolle.
Minä kohtasin Taivaslaulun lempeät silmät ja asetuin kuningattaren viereen istumaan. Naaraan ja pentujen näkeminen sai minut unohtamaan surkean päiväni. Saalisonni ei ollut tänään minun puolellani, ja Paatsamatassun harjoitukset olivat menneet vähän huonosti. Mutta nyt minua ei kiinnostanut.
”Minun oli teitä ikävä”, totesin kehräten. Taivaslaulun kauniille kasvoille nousi pehmeä hymy, ja kuningattaren kurkusta kumpusi kehräys.
”Mehän tapasimme aamulla”, naaras naukui viikset väpättäen.
”Niin. Ikävöin sinua aina, kun en ole kanssasi”, sanoin irrottamatta katsettani naaraan erivärisistä silmistä. Taivaslaulun silmät veivät minut aina aivan uuteen maailmaan. Kun katsoin häntä, kaikki oli hyvin.
”Oletko jo syönyt?” kysyin, kun viimein pääsin pois naaraan katseesta ja laskin katseeni pentuihimme. Uskopentu nukkui, mutta Haavepentu miukui pienesti painellessaan emonsa vatsaa pienen pienillä käpälillään.
//Taivas?
// 355 sanaa
