Jänöpentu

Kirjoittaja: Käärmis

Jänöpentu otti ensimmäisen henkäyksensä ilmaa. Hänen ympärillään tuntui kylmältä ja inhalta. Hän alkoi heti vinkumaan. Hän tunsi pari pontevaa nuolaisua turkillaan ja sitten hänet siirrettiin emon vatsan turviin. Pieni vastasyntynyt kolli kulki heti kohti maidon hajua ja alkoi imeä maitoa. Emon ja maidon lämpö antoivat hänelle onnen tunnetta. Mikään ei voisi mennä paremmin. Hän pian tunsi lähistöllään myös toisen pennun lämmön. Hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin. Hän yritti mönkiä parhaansa mukaan kohti toista pentua. Hän saisi siitäkin lämpöä.
Hän huomasi olleensa oikeassa, kun saavutti toisen pennun. Toisen pennun lämmin keho antoi hänelle myös lämpöä. Hän tunsi myös hetken ajan kolmannen pennun lähellään, mutta se ei ollut niinkään lämmin. Jänöpentu ei ollut tosin varma oliko tämä edes ollut pentu? Se oli tuntunut muihin verrattuna paljon kylmemmältä ja miksi se sitten oli kadonnut?
Jänöpentu päästi taas vinkauksen. Hän mönki lähemmäs emoa. Tämän lämpö ympärillään mikään paha ei tuntunut mahdolliselta. Mitään pahaa ei tuntunut olevan edes olemassa. Mitä muka olisi voinut tapahtua? Kaikkein pahin asia, mitä pikkuruinen kolli saattoi kuvitella oli se, että emo vain katoaisi joku päivä. Hän ei saisi enää emon lämpöä ja maitoa. Hän jäisi ilman sitä kaikkea hyvää minkä tiesi. Kolli ei kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää. Hän vain eli hetkessä. Nyt hänellä oli turvaa, maitoa ja lämpöä ja sen enempää hän ei mielestään tarvinnut.
Jänöpentu tunsi muiden suurten kissojen askelien tärisyttävän maata. Hän tunsi miten maa aina värähteli hieman hänen allaan, kun joku kulki lähellä. Pentu mietti, miksi kissat kulkivat siinä edes takaisin koko ajan. Mikä idea heidän oli vain rampata siinä tekemättä mitään? Eikö heidän tehnyt mieli olla oman emonsa kanssa? Eivätkö he halunneet maitoa?
Pentu keksi ajatuksen, josta ei ollut kamalan mielissään. Entä jos nämä kissat yrittivät viedä hänen emonsa! Jos he halusivat varastaa kaikki hänen maitonsa, ja olivat suunnitelleet kaappaavansa pikkuruisen pennun emon heti, kun se olisi mahdollista. Hän painautui taas lähemmäs emoa. Hän ei antaisi emon mennä, niin ei vain saisi tapahtua.

Jänöpentu makasi sammalilla emonsa Sypressikuiskeen vatsan suojissa. Hän tunsi suuremman kissan lämmön ja myös sisarensa lämmön. He lämmittivät pienoista kollia ja saivat hänet tuntemaan olonsa niin rakastetuksi. Se oli parhain tunne maailmassa – tai niin pieni Jänöpentu oli ainakin päättänyt mielensä perukoilla. Hänestä se vain oli ihana tunne ja hänen oli vaikeaa ajatella mitään sen ihanampaa.
Jänöpentu kuitenkin tunsi yhden inhottavimmista pienen pennun tunteista, kun hän lähti tutkimaan ympäristöään pienet silmänsä vielä ummessa hapuillen pikkuruisilla etutassuillaan suuntaan ja toiseen yrittäen kannatella päätään, mutta se oli niin kamalan painava! Piskuinen kolli tunsi nälkää, se oli inhottavin ja yksi ainoista tunteista rakkauden ja kylläisyyden kanssa, mitä hän tiesi. Jänöpentu ei voinut uskoa, että oli olemassa tunnetila myös nälälle, miten kukaan saattoi kestää sitä?
Jänöpentu päästi pienen vinkaisun, koska oli onnistunut harhautumaan kauas emon viereltä – tai hänestä se tuntui pitkältä etäisyydeltä. Pelko emon katoamisesta paloi hänen sisällään, kun hän hapuili pienillä tassuillaan ja miukui hentoisella äänellä yrittäen löytää emon vatsan ja täten myös lämmön ja maidon. Pian hän tunsi suuren käpälän – jopa itseään suuremman – työntävän häntä hellästi, kunnes hän oli taas emon vatsan vierellä. Hän päästi pienen onnellisen ynähdyksen ja ryhtyi kääntymään niin, että hänen kasvonsa olisi emon vatsaa päin.
Jänöpennun päästyä kääntymään, hän suuntasi heti kohti maitoa. Hänen suden nälkänsä täytyisi laannuttaa! Pentu siis etsi nisän ja alkoi imeä maitoa onnellisena, kunnes oli viimein kylläinen. Se oli myös yksi parhaimmista tunteista, kun oli kylläinen. Se tunne sekoitettuna emon ja sisaren lämmön tuomaan onnen ja rakkauden tunteen sai Jänöpennun sisimmän pakahtumaan ilosta. Oliko elämässä mitään sen parempaa? Ei varmasti ollut!
Jänöpentu möngersi vielä hetken ja asettui sitten makuulle emon vatsan suojiin sisarensa kylkeen painautuen. Hän kuuli hieman isompien kissojen äänähdyksiä, mutta ei osannut vielä tulkita niitä. Ehkä hän kuitenkin joku päivä ymmärtäisi, mitä ne tarkoittivat? Ehkä emo opettaisi sen hänelle vielä joskus? Pennun ei kuitenkaan tarvinnut jäädä miettimään asiaa, hänen elämänsä oli hyvin juuri sillä hetkellä. Ei hänen tarvitsisi muuttaa mitään. Siinä emon suojassa kylläisenä oli juuri hyvä olla.

Jänöpentu päästi vinkaisun. Hän oli nähnyt unta, jossa hän oli mönkinyt kaikkialla, mutta emoa tai siskoa ei löytynyt mistään. Paniikki oli täyttänyt pienen pennun ja nyt hän pelkäsi, että uni oli käynyt toteen. Hän hapuili pienillä etutassuillaan vikisten ympärilleen. Aluksi, hän luuli oikeasti elävänsä untaan, koska ei löytänyt siskoaan tai emoa, mutta pian se suuri tassu veti hänet taas emon vatsan vierelle. Pentu päästi onnellisen äännähdyksen ja käpertyi emonsa vierelle. Hän kuuli taas miten tämä mutisi jotain hänelle, mutta ei saanut siitä selvää, mutta ei hänen kyllä tarvinnutkaan.
Jänöpentu hierähti selälleen niin, että hänen pehmeä vatsansa oli täysin kaikkien näkyvillä. Hän makoili kehräten ja nukkui puolittain. Kuitenkin lähistöllä kulki isompia kissoja niin, että maa hänen allaan värähteli heidän askeltensa voimasta. Pieni pentu tunsi värähtelyt suurina maanjäristyksen omaisina värähdyksinä ja päästi vinkaisun pyrkien taas oikein päin. Hän onnistui kierähtämään ympäri ja mönki heti emonsa vierelle painautuen tämän vatsaa vasten.
Jänöpentu yritti nostaa päätään, kun isojen kissojen raskaat askeleet kaikkosivat. Pieni kolli tunsi itsensä nälkäiseksi. Hän lähti suunnistamaan emon vatsan vierellä yrittäen löytää nisän, jotta pääsisi imemään hieman maitoa. Hän kulki hetken, kunnes osui yhden kohdalle ja ryhtyi aterioimaan. Hänen nälkänsä täytyi laannuttaa pikimmiten! Kolli tunsi itsensä todella onnekkaaksi. Hänellä oli emo ja pentuetoveri, joiden kanssa olla. Ja nyt, kun hän oli taas kylläinen hänen onnensa kasvoi kasvamistaan. Hän sai vain maata ja uinua, oliko mitään sen parempaa edes olemassa?

Jänöpentu kuuli isompien kissojen puhetta. Hän alkoi viimein ymmärtää siitä vähäsen. Hän ymmärsi, että he puhuivat jotain jostain lehtikadosta ja jotain riistasta. Pieni kollipentu ei kuitenkaan tiennyt varsinaisesti, mitä ne olivat tai tarkoittivat, joten hän ei oikein tiennyt, miten reagoida isojen kissojen puheeseen. Ei häntä kyllä kamalasti kiinnostanut näiden puheet. Jos emo pysyisi hänen luonaan ja hänellä olisi aina pääsy maidon luokse, pienellä Jänöpennulla ei ollut mitään hätää.
Jänöpentu kuuli lisää puhetta ja pian paikalla oli useampi kissa – tai niin pentu päätteli äänien perusteella. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei ymmärtänytkään pääasiassa mistä vanhemmat kissat höpöttivät. Hän kääri häntänsä pienen kehonsa vierelle ja painautui lähemmäs emoaan. Lämpö imeytyi hänen kehoonsa ja hän päästi pienen tyytyväisen äännähdyksen. Kuitenkaan nuoren kollin emosta ei huokunut enää se sama lämmön ja maidon tuoksu. Hänestä huokui… kipu?
Jänöpentu inahti hieman ja työntyi emoa vasten tiukemmin. Auttaisiko hänen läsnäolonsa vai pahentaisiko se vain asiaa? Kolli kuuli Sypressikuiskeen kehräävän, joka riitti hänelle vastaukseksi. Naaras oli iloinen ja se oli hänelle tärkeintä.

Jänopentu avasi silmänsä väsyneenä. Hän katsoi vierellä makaavaansa kissaan. Se ei ollut emo. Jänöpentu oli tajunnut sen lähes heti, kun kissa hänen vierellään oli vaihtunut.
Jänöpentu muisti hetken edelleen niin elävästi. Yhtäkkiä hänen ympärillään oli ollut niin monen eri kissan hajuja, ettei kolli ollut edes ollut varma oliko kaikki se vain ollut hänen kuvitelmaansa. Sitten yhtäkkiä Sypressikuiskeen hengitys oli lakannut ja hänen kehonsa oli alkanut jäähtyä. Pienen Jänöpennun sisukset olivat tuntuneet kääntyvän ympäri hänen sisällään.
Jänöpentu katsoi kissaa vierellään ja huokaisi. Hän ei ollut saanut enää makoisaa maitoa, vaan hänelle oli syötetty jotain kummaa mönjää. Kolli olisi halunnut ennemmin syödä vielä maitoa, mutta jos se ei ollut vaihtoehtona, oli kai parempi vain syödä mukisematta.
Kolli siristeli silmiään katsellen pentutarhan seiniä hiljaa. Maailma näytti kyllä ihmeelliseltä, mutta ei tuntunut yhtä samalta, kuin silloin, kun emo oli ollut vielä hänen vierellään. Silloin mikä vain oli tuntunut mahdolliselta. Oli tuntunut myös siltä, että mikään ei olisi koskaan voinut mennä pieleen. Miksi kaikki oli sitten mennyt pieleen? Pieni kolli ynähti hiljaa. Ehkä hänen pitäisi pitää hänen positiivinen asenteensa? Sitähän emokin olisi varmasti halunnut, eikö?
Jänöpentu yritti nousta tassuilleen. Nekin olivat kasvaneet. Pieni kolli oli tottunut pieniin tassuihin, mutta kun tassut olivat suuremmat, oli enemmän tasapainoa. Hän yritti pyrkiä pystyyn, mutta pää tuntui edelleen painavalta ja hän kellahti kumoon lähes heti. Hänen sisarensa Säihkepentu liikahti hänen vierellään ja kääntyi sitten vain toiseen suuntaan edelleen unessa. Jänöpentu ei ollut varma oliko naaras vielä avannut silmiään lainkaan.
“Jänöpentu?” kissa kollin vierellä naukaisi yllättäen.
“Se on minun nimeni”, hän vastasi hymyillen. Naaras hänen vierellään hymyili takaisin. Jänöpentu tutkaili naarasta hieman. Jokin hänessä näytti hieman kummalta ja pian kolli tajusi, että tältä puuttui yksi tassu täysin. Kuitenkin pentu vältteli tuijottamista. Ei hänkään pitäisi siitä, jos hänen erilaisuuksiaan töllöteltäisiin kuin pööllö.
“On mukava nähdä, että päätit avata jo silmäsi. On vain harmi, ettet päässyt näkemään emoasi lainkaan, mutta hän tarkkailee kyllä sinua ja Säihkepentua Tähtiklaanista”, naaras naukaisi lempeästi. Pieni kollipentu katsoi häneen onnellisena. Sentään hänellä oli joku pitämässä hänestä huolta ja lohduttamassa häntä.
“Onneksi minulla on sentään Säihkypentu, ja sinä”, hän naukaisi ajatuksensa ääneen. Naaras kehräsi.
“Niin, ja Aurinkoroihu, Sädesäihke ja Syreenisumu”, naaras jatkoi listaamista. Jänöpennun silmät levisivät.
“Niin paljon kissoja!” hän henkäisi ihmeissään. tabbykuvioinen naaras naurahti hellästi ja silitti hännällään Jänöpennun selkää hymyillen kollille hennosti.
“Kyllä vain, ja he kaikki välittävät sinusta kovasti. He ovat isäsi ja vanhemmat sisaruksesi”, naaras selitti hänelle. Jänöpentu nyökytteli hiljaa edelleen silmät suurina ihmetyksestä.
“Mikä sinun nimesi sitten on?” hän kysyi lopulta. Kolmijalkainen naaras räpytteli silmiään hetken ajan.
“Anteeksi, unohdin esitellä itseni. Minä olen Kimalaistoive. Olen hoitanut sinua siitä lähtien, kun Sypressikuiske menehtyi”, naaras naukui ripeästi. Jänöpentu nyökytteli.
“Miten kaunis nimi”, hän naukaisi hymyillen. Kimalaistoive kehräsi.
“Kiitoksia pienokainen”, hän kehräsi ja silitteli taas hännällään Jänöpennun selkää. Kolli laskeutui taas makuulle. Hän sulki silmänsä ja alkoi kuvitella niitä kissoja, jotka Kimalaistoive oli maininnut. Oliko hänellä tosiaan niin paljon sukulaisia? Niin paljon perhettä!

Jänöpentu katsei Loimupentua. Kolli oli Jänöpentua ja Säihkepentua vanhempi ja leikki jo paljon enemmän, kuin pesätoverinsa. Hän saattoi moneen kertaan kysyä Kimalaistoiveelta Milloin Jänöpentu ja Säihkepentu olisivat tarpeeksi vanhoja leikkimään hänen kanssaan, ja kun Kimalaistoive vastasi, että siinä saattaisi vielä kestää, Loimupentu monesti leveili sillä, miten hän oli jo niin iso verrattuna kahteen muuhun pentuun.
Jänöpentua ei toisen pröystäily haitannut. Jos leveily sai kollin iloiseksi, nuori pentu ei nähnyt mitään väärää antaa hänen vähän lesoilla. Olisiko sillä muka niin väliä, olihan Loimupennun leveilyssä kuitenkin jotain perää. Olihan tummanoranssi kolli sentään heitä isompi, vanhempi ja vahvempi. Se vain kävi järkeen.
Jänöpentu nousi huterasti istuma-asentoon. Hän katseli siinä kohtaa, jossa Kimalaistoive yleensä makasi. Naaras ei ollut siinä nyt. Kolli ei ollut varma mihin ikikuningatar oli kadonnut, mutta saattoi vain olettaa, että tämä oli mennyt syömään tai haukkaamaan happea.
“Joko voit tulla leikkimään?” Loimupentu kysyi yhtäkkiä. Vanhemman kissan katse poltteli Jänöpennun turkkia ja sai tämän melkein suostumaan silkasta pelosta. Ei hän tiennyt miten vanhempi pentu oikeasti käyttäytyisi. Ei Jänöpentu toki olettanut tämän hyökkäävän kimppuun tai olevan hänelle ilkeä, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma.
“En vielä. En ole vielä tarpeeksi iso leikkimään kanssasi”, harmaanruskea pentu naukaisi räpäyttäen silmiään anteeksipyytävästi. Säihkepentu hänen vierellään päästi pienen äänähdyksen ja kääntyi kyljellään edelleen unessa.
“Sanotko, ettet uskalla leikkiä kanssani? Vaikka häviäisitkin heti, ei se tarkoita, että sinun ei pitäisi leikkiä kanssani”, Loimupentu naukui tuhahtaen hiljaa. Jänöpennusta tuntui pahalta. Ei hän halunnut pahoittaa vanhemman kollin mieltä. Ei hän halunnut, että Loimupentu suuttuisi hänelle.
“Olen pahoillani, en vain usko olevani tarpeeksi iso niin rajuihin leikkeihin. Saattaisit vahingossa talloa minut”, Jänöpentu naukui hiljaa ja katsoi kollia surkeana.
“Väitätkö, että minulla on huono näkö, ja etten osaisi väistää sinua?” Loimupentu kysyi haastavasti painaen etutassuaan kovaa maata vasten, kuin olisi yrittänyt luoda maanjäristyksen tyhjästä.
“En toki! Minä vain pelkään, etten ole vielä tarpeeksi hyvä leikkimään kanssasi. Minähän olen vielä pieni ja heiveröinen pentu, eikö vain?” Jänöpentu vähätteli itseään yrittäen saada Loimupennun paremmalle tuulelle. Vanhempi pentu siristi silmiään ja tuijotti Jänöpentua hetken liikkumatta, kuin arvioiden kuinka totta harmaanruskea pentu puhui. Lopulta Loimupentu vain tuhahti ja käänsi katseensa keskittyen taas leikkimiseen. Jänöpentu huokaisi helpotuksesta. Hän oli onnistunut välttämään riidan kollin kanssa, joka oli hänelle suuri askel. Hän halusi olla koko klaanin parhain sovittelija, jotta voisi joku päivä tulla päälliköksi ja pitää sopusoinnun ikuisesti metsän ja nummen yllä!
Jänöpentu nousi nyt istuma-asennosta seisaalleen. Viimeisimmät auringonnousut hän oli vain harjoittanut tasapainoaan. Kolli oli alkanut jo oppia miten pitää koko keho tasapainossa, mutta oli edelleen varovainen. Hän ei halunnut turhia reissuja parantajan pesälle, kun siellä oli ilmeisesti sillä hetkellä paljon potilaita.
Jänöpentu otti varovaisia askelia eteenpäin ja lähes kellahti kumoon, kun Kimalaistoive ilmaantui yhtäkkiä pesään säikäyttäen nuoren pennun. Jänöpentu heilui tassuillaan etsien tasapainoa, ja kun hän viimein sai itsensä taas tasapainoon, hän katseli sisään tullutta ikikuningatarta karvat pörrössä. Kuinka naaras muka pysyi pystyssä vain kolmella tassulla, kun hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä neljällä.
Jänöpentu istahti takaisin maahan. Hänen ei tehnyt mieli yrittää harjoitella, kun kaikki tuntuivat katsovan. Vaikka häntä ei yleensä haitannut se, että muut katselivat, jotenkin häntä inhotti ajatella, että muut arvostelisivat mielessään sitä miten hän suoriutui. Nuori kolli pudisteli päätään. Mitä hän oikein ajatteli? Nämä kissat olivat hänen klaanitovereitaan, he eivät arvostelisi häntä ja haukkuisi häntä ilman syytä.
Jänöpentu huiski häntäänsä maata pitkin. Hän katsoi Kimalaistoiveeseen, joka asettui hellästi Säihkepennun vierelle. Nuori naaraspentu nosti päätään unisena, siirtyi lähemmäs Kimalaistoivetta ja meni taas unille. Jänöpentu hymyili hiljaa. Hänen sisarensa oli niin ihana. Kolli tulisi aina pitämään hänestä huolta. Hän haluaisi aina katsoa tämän perään.

Jänöpentu tepasteli edestakaisin pentutarhassa. Hän oli oppinut kävelyn jo hyvin, mutta halusi silti harjoittaa itseään. Hänen täytyisi olla ahkera ja pitää itsestään huolta. Hänen tulisi olla oppilaaksi tullessaan jo valmiiksi taitava. Hän halusi osata niin paljon kuin mahdollista. Kolli halusi tehdä perheensä ylpeäksi!
Jänöpentu kääntyi katsomaan, kun joku hänelle tuntematon kissa asteli sisään pentutarhaan. Se oli vaaleanruskea naaras. Hänen turkkinsa oli sekaisin ja hän oli täynnä ruhjeita. Myöskin hänessä haisi voimakkaasti yrtti ja hänen haavoihinsa oli levitelty jotain tahnaa. Jänöpentu tepasteli kohti naarasta silmät suurina ja kimmeltäen. Tämän kissan täytyi olla taitava soturi ja omistautunut klaanilleen!
“Ai hei Jänöpentu!” naaras naukaisi katsoen nuorta kollia suoraan silmiin ja samalla hymyillen. Jänöpentu katsoi naarasta ihmeissään. Tiesikö kaikki hänen nimensä etukäteen?
“Hei! Mistä nuo haavat ovat tulleet?” Jänöpentu kysyi kiinnostuneena. Myös salvat vaikuttivat kiintoisilta. Ne auttoivat parantamisessa ja olivat niin tärkeitä klaanille. Voi mitä kaikkea kolli halusikaan oppia!
“Ai nämä? Taistelin Lehtomyrskyn kanssa kettua vastaan. Ja tosiaankin, minun nimeni on Käärmekulta. Tulin vilkaisemaan miten sinä ja sisaresi voitte. Olin emonne kanssa hyvin läheiset ja halusin kertoa hänestä jotain teille, mutta minulla onkin kiire tarkastuttamaan haavani, joten jos haluatte kuulla enemmän Sypressikuiskeesta, kysykää pois vain, kun näätte minut jossain. Kerron hänestä mielelläni”, naaras naukaisi hymyillen ja tepasteli sitten Jänöpennun ohi kohti Säihkepentua, joka tökki maassa makaavia roskia.
Jänöpentu seurasi hiljaa, miten Käärmekullaksi itsensä esitellyt naaras puhui hänen sisarelleen ja tassutti sitten taas Jänöpennun ohitse kohti pentutarhan uloskäyntiä. Kollia mietitytti kuinka monta kissaa klaanissa todella oli. Hän oli tavannut Kimalaistoiveen mukaan vain pienen määrän koko klaanin kissoista ja naaras oli selittänyt hänelle eri klaanitovereistaan, mutta nuori Jänöpentu ei ollut oikein pysynyt kärryillä. Kaikki vaikutti niin suurelta niin pienelle kissalle. Ja ajatuskin siitä, että katoaisi kaikkien niiden kissojen sekaan niin, ettei häntä enään löydettäisi oli karmea. Miten Jänöpentu tulisi koskaan edes oppimaan klaanitovereidensa nimet!
Jänöpentu käännähti ja tepasteli Kimalaistoiveen luokse.
“Kimalaistoive! Kuinka monta kissaa klaanissa on?” kolli kysyi hermostuneena. Kuningatar pohti hetken.
“En ole varma, mutta monta meitä on”, hän naukaisi leppoisasti. Jänötassun tassuja syyhysi lähteä katsomaan.
“Voinko mennä ulos? Haluaisin nähdä?” hän pyysi katsoen tabbykuvioista naarasta silmät suurina.
“Et valitettavasti. Olet vielä liian pieni, ja ulkona on kylmä. Voit lähteä tutkimaan leiriä, kun olet kasvanut vielä vähäsen”, kuningatar naukui pudistellen päätään hitaasti. Jänöpentu huokaisi. Tätä hän oli juuri pelännyt. Kuinka hän koskaan oppisi tuntemaan kaikki klaanitoverinsa, jos ei pääsisi edes koskaan tapaamaan heitä! Hän tökkäsi etutassullaan maassa olevaa sammalhippua. Ei hän jaksaisi edes leikkiä juuri nyt.
“Haluatko leikkiä jotain yhdessä Jänöpentu?” Säihkepentu kysyi katsoen veljeensä silmät säkenöiden. Jänöpentu hymyili lempeästi.
“Ei minun tee juuri nyt mieli leikkiä, mutta voin vaikka heitellä sinulle sammalpalloa ja sinä nappaat sen, jos se kelpaisi?” hän kysyi. Säihkepentu nyökkäsi iloisesti. Molempien pentujen katseet siirtyivät Kimalaistoiveeseen. Naaras naurahti hiljaa ja nousi seisaalleen.
“Hyvä on, hyvä on. Minä haen sitä sammalta”, naaras naukaisi hellästi hymyillen ja lähti tassuttamaan ulos pentutarhasta.
Jänopentu istahti alas odottamaan ikikuningattaren paluuta. Kolli katseli hiljaa pesän suuaukkoa ajatellen, että hetkenä minä hyvänsä tämä palaisi takaisin sammalta mukanaan.
Harmaanruskea kolli jännittyi, kun sisäänkäynti kahisi. Kuitenkin sisälle saapui vain Loimupentu. Hän vilkaisi Jänöpentuun hiljaa ja tassutti ohitse samalla tönäisten kollia ohi mennessään. Jänöpentu ajatteli, että se oli varmasti vain vahinko, eikä ollut mitään syytä suutahtaa. Hän hengitti syvää ja katsoi vanhempaa pentua hiljaa.
“Hei Loimupentu! Mitäs teit ulkona? Olitko kenties seikkailulla tai ehkä jopa leikkimässä?” Jänöpentu naukaisi. Loimupennun katse käännähti salamannopeasti pesätoveriinsa. Hän siristi silmiään ja virnisti sitten.
“En minä ‘leikkinyt’. Minä harjoittelin kuin soturioppilaat! Minä olin tietysti kaikkia muita taitavampi”, kolli kehuskeli. Jänöpentu kehräsi.
“Sepä hienoa! Sehän tarkoittaa, että klanillamme on oikein kirkas tulevaisuus”, pentu naukaisi iloisesti. Loimupentu katsoi häntä hetken ja tuhahti sitten mennen omille makuualusilleen ja sukien turkkiaan.
Jänöpentu käänsi taas katseensa ulos. Tulisiko Kimalaistoive pian takaisin? Eihän hänelle ollut sattunut mitään? Kai naaras kuitenkin oli kunnossa? Ei kai parantajat olleet kieltäytyneet ja lähettäneet kolmijalkaista naarasta yksin metsään etsimään heille sammalta? Sehän olisi aivan kamalaa! Pienen harmaanruskean kollin turkki väreili, kun hän odotti ja yritti tarkkaan kuunnella ja haistaa, milloin Kimalaistoive tulisi.
Jänöpennun korvat värähtivät, kun hän kuuli taas uudet askeleet. Hän kuunteli tarkkaan ja yritti tunnistaa kelle ne kuuluisivat. Kuitenkaan hän ei onnistunut siinä, ennen kuin Kimalaistoive oli tullut jo sisään sammalpallo hampaissaan. Kollipentu kehräsi ja loikki ikikuningatarta vastaan.
“Tulithan sinä! Kiitos, kun hait sammalet!” Jänöpentu naukui innoissaan. Kimalaistoive laski sammalpallon maahan Jänöpennun tassujen eteen.
“Eihän se nyt mikään suuri homma ole”, naaras naukaisi ja hymyili. Jänöpentu tarrautui suullaan sammalpalloon ja lähti kohti Säihkepentua. Hänen sisarensa odotti innoissaan, kun kolli tepasteli sammaleet mukanaan häntä kohti.
“Oletko valmis?” Jänöpentu sopersi sammalten takaa. Säihkepentu nyökytteli. Kollipentu hymyili sisarelleen. Hän meni valmiiksi, loikkasi ilmaan ja heitti sammalpallon. Säihkepentu juoksi sen perään ja nappasi sammalpallon juuri ennen kuin se tipahti maahan. Jänöpentu kehräsi. Säihkepentu tassutti takaisin ja laski sammalpallon maahan veljensä tassujen
Jänöpentu tarrasi kiinni sammalpallosta taas. Hän kyyristyi, ponkaisi ja heitti pallon taas ilmaan. Säihkepentu pinkaisi sen perään nopeasti koko ajan pitäen katseensa pallossa. Harmaanruskea kolli katsoi kiinnostuneena, kun hänen sisarensa nappasi etutassullaan pallon ilmasta ja nappasi sen sitten suuhunsa.
“Tuo oli mahtavaa!” Jänöpentu huudahti, kun Säihkepentu lähti taas tulemaan häntä kohti. Naaraan silmät säkenöivät, kun hän oli saanut kehuja. Loimupentu tuhahti ja pyöräytti silmiään nuoremmalle pentukaksikolle.
“Minä olisin pystynyt paljon näyttävämpään nappaukseen”, kollipentu naukaisi ja katsoi haastavasti Säihkepentua ja Jänöpentua. Säihkepentu katsoi kolliin häntäänsä heittäen. Hän räpäytti hitaasti silmiään ja näytti pohtivan mitä sanoa isottelevalle kollille.
“Varmasti olisitkin, olethan sinä meitä molempia sentään vanhempi, mutta minusta Säihkepennun suoritus vain oli vaikuttava ja ajattelin kehua häntä”, Jänöpentu naukui, ennen kuin hänen siskonsa kerkesi sanoa mitään. Loimupentu nyökkäsi hitaasti. Kolli taisi olla hieman hämmentynyt siitä, että kaksi muuta pentua ei ollut suuttunut tai alkanut pelätä vaan sen sijaan oleet kuin hänen puolellaan.
Jänöpentu käänsi selkänsä Loimupennulle ja katsoi sisartaan, joka teki samoin.
“En jaksa leikkiä, minua väsyttää. Voit pyytää Kimalaistoivetta heittämään palloa sinulle, jos vielä itse haluat jatkaa”, nuori kolli naukaisi. Säihkepentu nyökkäsi ja Jänöpentu siirtyi heidän sammalpedilleen makuulle sulkien silmänsä.

Jänöpentu avasi silmänsä ja katseli hiljaa pentutarhan hämäriä seinämiä. Aurinko ei ollut vielä kunnolla noussut ja nuori kolli kuuli, miten harvat soturit alkoivat valmistautua aamupartioon. Kolli pohti millaista se olisi. Olisiko inhottavaa herätä niin aikaisin partioimaan rajoilla vai päin vastoin? Olisiko se sittenkin kivaa ja virkistävää päivän aluksi?
Harmaanruskea pieni kolli kuulosteli ulkona kuuluvia ääniä. Lumi narskui kissojen tassujen alla ja he juttelivat hiljaisilla äänillä toisilleen vältellen herättävänsä ketään. Kolli ei tunnistanut äänistä yhtäkään ja se harmitti häntä. Hän olisi kovin halunnut arvailla ketkä olivat mukana aamupartiossa, ja sitten myöhemmin kysyä oliko ollut asiassa oikeassa. Kuitenkin pentu vain laski päänsä ja katseli pimeää pentutarhaa.
Jänöpennun korvat nousivat pystyyn, kun hän näki auringon ensisäteiden tunkevan sisään pentutarhaan. Hänen silmänsä kimmelsivät ihmetyksestä. Säteet tuntuivat maalaavan pentutarhan maan värikkääksi ja iloisen näköiseksi. Se oli kollista niin ihmeellistä. Hän toivoi pääsevänsä jo pian ulos näkemään auringonnousun ja -laskun. Se olisi varmasti entistäkin lumoavampaa.
Jänöpentu nousi varovasti ylös ja hiipi pesän suuaukolle päin. Sieltä hohkasi kylmä, mutta pieni kolli oli liiahn lumoutunut auringonsäteitä, ettei saattanut edes huomata kylmyyttä, joka pyörteili hänen ympärillään koko ajan vain kylmempänä, mitä lähemmäs hän suuaukkoa kohti pääsi. Kollin silmät kimmelsivät, kun hän katseli auringon säteitä ja sitten vähitellen hivutti päänsä ulos pesästä katsoen aurinkoa, joka kohosi taivaanrannassa vähitellen ylöspäi, kuin se olisi kiivennyt puita pitkin ja heittänyt sitten itsensä niiden ylle.
Jänöpentu hengitti kylmää ulkoilmaa. Se oli niin kaunista. Aamuiset säteet värjäsivät leiriaukion, jota kolli katseli ensi kertaa. Se kaikki tuntui niin epätodelliselta. Se miten aurinko värjäsi lumisen maan kauniiksi.
“Jänöpentu?” kuului kissan ääni. Se oli kellertävä kolli, jolla oli oransseja raitoja siellä täällä turkissaan. Jänöpentu ei ollut varma kuka tämä kissa oli. Hän tunnisti kissan äänen. Hän oli käynyt pentutarhalla, kun emo oli ollut vielä elossa, mutta ei kamalammin sen jälkeen.
“Minä tässä Aurinkoroihu, isäsi”, kolli naukui tassuttaessaan poikaansa kohti. Hän katsoi pentua hellästi.
“Isä! Mikset ole käynyt tapaamassa minua pentutarhalla?” Jänöpentu kysyi katsoen isäänsä silmiin. Aurinkoroihu räpäytti silmiään hitaasti. Hän näytti pahoittelevalta ja seisahtui poikansa eteen.
“Minulla on ollut kiire ja pentutarhassa käyminen muistuttaa Sypressikuiskeen kuolemasta. On vaikeaa ajatella, että hän on poissa”, kolli naukaisi painaen katseensa.
“Ei se mitään. Kyllä minä ymmärrän”, Jänöpentu naukui hiljaa ja katsoi isäänsä. Hän oli täysin unohtanut miksi oli aukiolle tullutkaan. Hän oli unohtanut, että hänen kuuluisi palata sisään pentutarhaan lämmittelemään välttäen sairastumisen.
“Jänöpentu!” kuului huudahdus sisältä pentutarhasta ja pian Kimalaistoive pelmahti ulos pesästä ja seisoi pelokkaasti pesän suuaukolla. Hänen katseensa kohdistui nuoreen pentuun, joka jutteli isänsä kanssa ja hän huokaisi helpotuksesta.
“Jänöpentu, et voi lähteä tuolla tavoin sanomatta mitään. Tiedän, että olet ollut innoissasi siitä, että pääsisit viimein tutkimaan leiriä, mutta se ei anna sinulle lupaa hiippailla ulos, kun muut nukkuvat. Olisit voinut satuttaa itsesi tai paleltua”, ikikuningatar naukui huolestuneella äänellä ja saapui pienen kollin vierelle. Aurinkoroihu katsoi häneen hetken hiljaa, kunnes hymyili hiljaa ja nyökkäsi.
“Menehän jo sisään lämmittelemään, on kylmä päivä tulossa, kun taivas on kirkas. Tulen tervehtimään sinua ja Säihkepentua myöhemmin, mutta nyt minulla on kiireitä. Näkemiin, poikaseni”, Aurinkoroihu naukui koskettaen neniä poikansa kanssa ja asteli sitten tiehensä lumi tassujen alla narskuen.
“Onko pakko palata sisään?” Jänöpentu kysyi. Kimalaistoive nyökytti ja otti pentua niskanahasta sitten kantaen tämän sisälle pesään, kuin peläten tämän toisessa tapauksessa karkaavan, kun ei haluaisi palata sisään lämmittelemään. Jänöpentu olisi halunnut väittää vastaan, mutta ei halunnut turhaan vaivata Kimalaistoivetta. Naaras vain teki työnsä huolehtiessaan hänestä.
Jänöpentu työnsi tassunsa suoriksi, kun Kimalaistoive laski häntä maata kohti. Kolli onnistui täten pysymään kaikilla neljällä tassulla. Kimalaistoive asteli hänen vierestään ja asettui sammalpedille, jossa Säihkepentu vielä makasi.
Kun Kimalaistoive meni makuulle naaraspennun viereen, tämän pää ponnahti pystyyn ja hän katseli pesää hämillään.
“Minulla on nälkä”, pentu naukaisi. Jänöpentu kehräsi huvittuneena sisarestaan.
“Minullakin on nälkä”, hän vastasi. Kimalaistoive nousi taas seisomaan.
“Olisit voinut kertoa tuon, kun olimme vielä ulkona”, hän naukaisi leikkien ärtynyttä, mutta oikeasti oli selkeästi vain huvittunut. Kuningatar tassutti ulos pesästä ja oli tovin poissa.
“Näin isän”, Jänöpentu totesi Säihkypennulle siirtyen tämän vierelle sammalille. Naaras oli noussut istumaan ja suki nyt turkkiaan varovasti. Veljensä puheet kuullessaan hän keskeytti hetkeksi.
“Miksei hän ole tullut käymään? Vai kysyitkö sitä edes?” naaras kysyi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Kyllä kysyin. Hän sanoi, että hänellä on ollut kiireitä ja että hän suree emoa niin ei ole tullut”, kolli selitti. Nyt vuorostaan Säihkepentu nyökkäsi.
“Kai se käy järkeen”, hän sanoi ja vähän epäröiden alkoi taas jatkaa turkkinsa sukimista. Jänöpentukin alkoi sukia turkkiaan. Hän aloitti kaulaturkistaan ja sen jälkeen siirtyi kylkiinsä ja vatsaansa ja sitten tassuihinsa.
Ennen kuin kolli kerkesi peseytyä loppuun asti, Kimalaistoive palasi pesään mukanaan orava. Hän katsoi kahteen pentuun lempeästi.
“En löytänyt parempaakaan ja ajattelin, että pitäisitte ehkä oravasta”, hän naukui ja siirtyi pentujen vierelle laskien oravan heidän eteensä. Jänöpentu kurotti kaulaansa ja nuuhkaisi otusta pari kertaa ja katsoi sitten Säihkepentuun. Naaraskin haisteli saalista uteliaana ja tökkäsi sitä sitten etutassullaan siirtyen samalla lähemmäs.
Jänöpentu puraisi palan oravasta ja alkoi jauhaa sitä. Sen maku levisi hänen suussaan kaikkialle. Se maistui hyvälle. Pentu kehräsi hiljaa maistellessaan oravaa ja nautiskellessaan sen mausta suussaan. Se oli parempaa kuin hän olisi olettanut ja parempaa, kun sitä ei oltu pureskeltu etukäteen mössöksi.
Kun Jänöpentu ja Säihkepentu olivat syöneet vatsansa täyteen, Kimalaistoive otti loput oravasta. Hän söi sen nopeasti ja sitten katsoi pentuihin.
“Voitte leikkiä täällä hetken, mutta sitten pitää mennä päiväunille – etenkin sinun Jänöpentu, kun heräsitkin niin aikaisin”, naaras naukui ja alkoi sukia turkkiaan. Säihkepentu katsoi Jänöpentua.
“Mitä leikittäisiin?” pieni naaras kysyi. Jänöpentu kohautti lapojaan. Hänellä ei ollut mielessään mitään leikkejä. Hän ei ollut kamalan hyvä keksimään mitään leikkejä joita leikiä. Kolli syventyi ajatuksiinsa miettimään, mitä he mahdollisesti voisivat leikkiä, mutta hän palasi takaisin maan pinnalle pian, kun Loimupentu alkoi puhua.
“Leikkitappelu! Se on kaikista paras leikki! Haluan nähdä, miten te suoriudutte”, vanhempi pentu naukui. Jänöpentu vilkaisi epävarmana Säihkepentuun. Ei hän halunnut sisartaan vastaan tapella, oli se sitten leikillä tai ei. Naaras oli muuyenkin häntä suurempi ja Jänöpentu pelkäsi, että tämä päihittäisi hänet mennen tullen ja nöyryyttäisi totaallisesti. Tavallisesti häntä ei kiinnostaisi, mutta sitten Loimupentu nauraisi hänelle ja varmasti alkaisi kiusaamaan häntä enemmän, kun huomaisi miten heikko pieni kollipentu vielä oli.
Jänöpentu pudisteli turkkiaan.
“Ei kiitos. En halua tapella sisartani vastaan oli se sitten leikkiä tai ei”, kolli naukui ajatuksensa ääneen. Loimupentu tuhahti.
“Pelottaako sinua todella noin paljon? Ei sinun nimesi pitäisi olla Jänöpentu, sinun pitäisi olla Hiirulaispentu!” Loimupentu nälvi. Jänöpentu ei antanut sen satuttaa. Hän tiesi, että kolli vain kiusasi, koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä, ja koska hänellä ei ollut sisaruksia, joiden kanssa viettää aikaa.
“En näe tarpeelliseksi kinata kanssasi saatika sitten tapella siskoni kanssa. Minusta agressiivisuus ja hyökkääminen ei ole vastaus mihinkään, eikä johda kissaa kuin vain umpikujaan”, pieni kollipentu naukui ja tassutteli sitten Kimalaistoiveen vierelle käpertyen pieneksi palloksi ja sulkien silmänsä aikeenaan nukkua.

Jänöpentu katseli leiriä. Lunta oli enemmän kuin aikaisemmin ja kaikki näytti jotenkin kummalta… jotenkin vääristyneeltä. Kollin sisällä hiippaili pieni pelko. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä oli meneillä, eikä hän kyllä edes muistanut, mitä oli tullut aukiolle tekemään. Oliko hänellä edes lupaa olla aukiolla ilman Kimalaistoivetta? Kolli käännähti ympäri ja suuntasi takaisin sisään pentutarhaan.
Kun kolli oli päässyt sisään pentutarhaan, sekin näytti kummalta. Sisällä ei myöskään ollut ketään. Säihkepentu ei ollut siellä, Kimalaistoive ei ollut siellä, edes Loimupentu ei ollut siellä!
Jänöpentua kylmäsi. Hän tassutti hitaasti sisään pesään katsellen jatkuvasti ympärilleen peloissaan. Hän ei ollut aivan varma mitä oli tekeillä, mutta häntä karmi. Kolli ei tiennyt olisiko hänen pitänyt ennemmin etsiä leiristä joku, joka voisi auttaa häntä, mutta jotenkin pentutarha tuntui vetävän häntä koko ajan syvemmälle sisäänsä.
Pian Jänöpentu tajusi, että oli kävellyt kohti pesän päätä kauemmin, kuin olisi kuulunut. Hän vilkaisi taakseen ja näki pentutarhan pitkälle epämiellyttävästi venyneet silmät. Jokin oli nyt pielessä. Ei pentutarha niin pitkä ollut. Kolli vilkaisi taas suuntaan, johon oli ollut menossa. Yhtäkkiä sekin suunta näytti hyvin pitkältä ja pentutarhan seinillä kiipeilivät lukemattomat karmivat varjot, jotka ahmaisivat pesän takaseinän sisäänsä niin, että Jänöpentu tuskin näkikään sitä.
Jänöpentu peruutti taaksepäin kauhistuneena. Hän ei vain saattanut ymmärtää, mitä oli tekeillä. Mitä pentutarhalle oli tapahtunut?!
Jänöpentu kääntyi kannoillaan ja ravasi kohti pesän suuaukkoa, mutta yhtäkkiä se alkoi venyä. Sen seinät alkoivat pidentyä ja tuntui siltä, kuin suuaukko olisi lähtenyt pientä kollia karkuun. Paniikki kasvoi hänen sisällään. Hänen täytyisi päästä pois!
Nuori kollipentu kääntyili ympäri kauhistuneena ja lähti sitten ryntäämään kohti sivullaan olevaansa seinää. Hän alkoi raapia sitä yrittäen tehdä siihen reiän. Hänen pienet kyntensä tuskin saivat mitään aikaan, mutta kolli ei luovuttanut. Hän raapi ja raapi ja raapi, kunnes heikkoa valoa alkoi tihkua läpi pienestä reiästä, jonka hän oli saanut aikaan. Jänöpentu jatkoi helpottuneempana seinän tuhoamista toivoen, että saisi reiän pian tarpeeksi isoksi, että hän pystyisi mennä siitä lävitse.
Kun reikä oli viimeinkin tarpeeksi suuri, Jänöpentu ahtautui ulos ja lyyhistyi maahan aukiolla. Sielläkin oli autiota ja edelleen kumman näköistä. Kauhu hiipi kollin ajatusten laitamilla. Mitä ihmettä oli tekeillä?
Jänöpentu kiipi leirissä kevein askelin lumen päällä. Kaikki tuntui niin kummalta. Missä kaikki olivat? Miksi kukaan ei ollut siellä? Miksei kukaan ollut kertonut hänelle? Miksei joku ollut vienyt häntä muiden mukana? Kolli pudisteli päätään. Kaikelle olisi varmasti hyvä selitys. Ei häntä sentään oltu vain jätetty taakse ja hylätty täysin… eihän?
Jänöpentu suoristi ryhtiään. Hänen tulisi olla positiivinen. Se oli hänen tavoitteensa aina, olla positiivinen tilanteesta riippumatta. Hän toivoi, että joku tulisi pian hakemaan hänet ja selittämään mitä oli tekeillä.
Ennen kuin mitään kerkesi tapahtua, Jänöpennun korvat kääntyivät äänen suuntaan ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän hengitti kiivaasti ja yritti rauhoitella itseään.
“Olipa kumma uni”, hän mutisi hiljaa ja tarkensi katseensa sitten pesään sisälle juuri tulleeseen kissaan. Hän tunnisti tulija isoveljekseen Sädesäihkeeksi. Hän oli ollut tämän kanssa jo muutaman kerran aikaisemmin.
“Sädesäihke!” pieni kolli huusi iloisesti, nousi ylös ja ryntäsi soturin luokse. Hän katseli silmät innosta pyöreinä veljeään, joka hymyili hänelle iloisesti.
“Hei vaan, ilopilleri”, kolli naukaisi ja kosketti nenällään Jänöpennun päälakea. Pentu kehräsi.
“Toitko Käärmekullan mukanasi? Hänhän on kumppanisi eikö vain?” Jänöpentu kysyi iloisesti veljensä edessä ylös alas loikkien.
“Mitä? Ei hän ole kumppanini. Olet saanut aivan väärän käsityksen, pikkuinen”, Sädesäihke naukui hämillään ja vilkuili toisaalle. Jänöpentu pysähtyi ja katsoi häntä kummissaan.
“Mutta te vietätte niin paljon aikaa kahden, vaikka hän onkin parantajan pesällä. Luulin, että olette kumppanukset. Minusta te olette täydelliset toisillenne!” Jänöpentu naukaisi hieman harmissaan. Naaras vaikutti hyvältä kumppanilta hänen veljelleen. Naaras olisi juuri sitä, mitä Sädesäihke ansaitsi.
“Ai, kiitos. No… siis olemme todella hyviä ystäviä”, kolli naukui. Jänöpentu nyökkäsi hieman. Kai se oli parempi kuin ei mitään. Hän työnsi asian syrjään ja katsoi veljeään häntäänsä heilutellen.
“Olisiko sinulla minulle jotain tekemistä?” hän kysyi toiveikkaasti soturilta. Kolli nyökkäsi.
“Järjestin sinulle etsintäretken. Olen piilottanut kiviä ja keppejä pitkin leiriä ja ajatellut, että hakisin sinut ja Säihkepennun yhdessä etsimään niitä. Siitä puheen ollen, missä Säihkepentu on?” Sädesäihke kysyi ja katseli pentutarhaa hiljaa. Jänöpentukin kääntyi katsomaan. Tosiaan, hänen siskonsa ei ollut siellä.
“Hän lähti ulos Syreenisumun kanssa”, Kimalaistoive kertoi. Sädesäihke nyökkäsi.
“Kiitos Kimalaistoive”, hän naukaisi nopeasti ja heilautti häntäänsä Jänöpennulle merkiksi seurata häntä ulos. Pieni harmaanruskea kolli seurasi tiiviisti veljensä perässä.
Jänöpentu asteli ulos pesästä siristellen silmiään varautuneena näkemään sen saman kamalan vääristyneen leirin, mutta kaikki oli normaalia. Hän päästi pienen helpottuneen huokauksen ja jatkoi Sädesäihkeen perässä. Nuori soturi jatkoi matkaansa kohtu leirin toista laitaa. Jänöpentu vilkaisi hänen takaansa. Hän huomasi, että he suuntasivat Syreenisumua ja Säihkepentua kohti.
“Hei Syreenisumu! Hei Säihkepentu!” Sädesäihke tervehti sisarus kaksikkoa. Jänöpentu tuli hänen takaansa esiin ja hymyili iloisesti.
“Hei! Mitä te teette?” hän kysyi ja tepsutti eteenpäin. Naaraat vilkaisivat toisiaan.
“Emmepä oikein mitään. Harjoittelimme vain saalistusta ja taistelua”, Syreenisumu selitti. “Mitäs te?” naaras kysyi ja katsoi Sädesäihkettä ja Jänöpentua vuorotellen.
“Ajattelin pitää Jänöpennulle ja Säihkepennulle aarteenetsinnän. Siksi tulimme tänne; hakemaan Säihkepennun”, Sädesäihke naukui.
“Aivan. Siksi sinä siis kiertelit pitkin leiriä lumesta kaivamiasi kiviä ja keppejä mukanasi”, Syrteenisumu naukaisi. Jänöpentu katsoin Säihkepentuun.
“Mennään jo! Tästä tulee hauskaa!” pieni harmaanruskea kolli naukui innoissaan ja katseli täpinöissään sisartaan. Tämä naurahti ja tassutti lähemmäs Jänöpentua.
“Joo, mennään!” hänkin naukaisi innoissaan. Sädesäihke katsoi kaksikkoa hymyillen.
“Menkää vain. Etsikää niin monta kiveä ja keppiä kuin saatatte löytää, mutta muistakaa, että niitä ei ole pesien sisällä, eikä lumen alla”, nuori soturi naukui ja heilautti häntäänsä. Jänöpentu nyökkäsi päättäväisesti ja ryntäsi sitten juoksuun tavoitteenaan löytää enemmän keppejä ja kiviä kuin Säihkepentu.
“Hei, odota minua!” naaraspentu huudahti ja juoksi hänen peräänsä. Jänöpentu kehräsi ja yritti erottaa ilmasta Sädesäihkeen erillistä tuoksua, mutta kissojen tuoksuja oli niin paljon, että se oli lähes mahdotonta. Kuitenkin pieni häivä kollista erottui kaikkien hajujen keskeltä. Jänöpentu piti kuonoaan ilmassa ja lähti tepastelemaan ympäriinsä yrittäen seurata tämän hajua.
“Minä haistan hänet”, Säihkepentu kuiskasi luultavasti vain itselleen. Jänöpentu piti koko ajan kuononsa ilmassa ja raotti hieman suutaan. Hajut tulvahtivat hänen kitalakeensa ja kolli lähes säpsähti sitä. Kuitenkin hän keskitti ajatuksensa vain Sädesäihkeen hajuun ja lähti seuraamaan sitä.
Pian Jänöpentu oli sotureiden pesän reunamilla. Hän katseli tarkasti löytyisikö sieltä yhtään keppiä tai kipeä ja pian huomasikin yhden kiven hyvin piilotettuna. Hän syöksähti eteenpäin ja kaappasi sen tassuihinsa. Kolli käännähti ympäri ja huomasi Säihkepennun vetävän keppiä toisesta piilosta.
Jänöpentu jätti kivensä Sädesäiheen tassuhen juureen ja lähti etsimään lisää piilotettuja aarteita, mutta yhtäkkiä hänen nenällään leijaili pieni lumihiutale. Kolli tajusi vilkuilla ympärilleen ja huomasi lunta alkaneen tupruttaa taivaalta hyvään tahtiin.
“Parempi varmaan lopettaa ja palata takaisin pentutarhaan. Voin koukata matkalla hakemaan teille jotain syötävää!” Sädesäihke huusi aukion yli ja rämpi lumessa kohti Jänöpentua ja Säihkepentua, joka oli juuri saapunut Jänöpennun vierelle.
“Voi harmi! Minä juuri aloin päästä vauhtiin”, naaras naukaisi surullisena. Jänöpentu tuuppasi hellästi häntä kylkeen.
“Ei se haittaa. Voimme leikkiä piilosta myöhemmin. Kun lunta on silloin enemmän, on enemmän paikkoja piilotella”, harmaanruskea kolli naukaisi lohduttavasti. Säihkepentu nyökkäsi, mutta näytti silti hieman pettyneeltä. Kyllä Jänöpentu sen ymmärsi. Oli hänkin pettynyt, mutta tulisi pysyä siitä huolimatta positiivisena. Joskus pettymyksiä vain tuli, eikä niille mahtanut mitään.
“Mennään nyt. Sädesäihke tuo meille jotain hyvää”, kolli naukaisi vielä ja lähti tassuttamaan kohti pentutarhaa. Hän kuuli keveät askeleet takaansa lumessa, kun Säihkepentu seurasi perässä. Naaras otti hänet kiinni muutamalla harpauksella ja jäi sitten hänen vierelleen kävelemään. Kumpikaan ei sanonut mitään, he vain kävelivät vieretysten kohti pentutarhaa.
Lämpö tulvi Jänöpennun kasvoille, kun hän pääsi viimein sisään pentutarhaan. Hänen korvannipukoita kirveli. Ne olivat olleet enemmän jäässä, kuin kolli oli edes itse huomannut. Hän huomasi Kimalaistoiveen juttelemassa hiljaa Loimupennulle ja tassuttavan sitten Jänöpennun ja Säihkepennun luokse.
“Tehän oikein hohkaatte kylmää ja tulevaa kuumetta, menkää heti lämmittelemään sammalillenne”, kuningatar naukui päästessään kahden pennun kohdalle ja sitten paimensi heidät sammalpedilleen vieri viereen makuulle.
Lumi narskui pentutarhan ulkopuolella, kun Sädesäihke saapui viimein paikalle. Hän kurkisti sisään pesään lintu hampaissaan ja hymyili. Hän kantoi saaliin pentujen eteen ja laski sen varovasti maahan.
“Suosittelen kynimään höyhenet pois siitä kohdalta, josta aiotte syödä”, kolli neuvoi, ennen kuin kumpikaan pennuista kerkesi edes liikahtaa. Hän katsoi heitä hiljaa ja näytti hieman esimerkkiä. Hän työnsi kyntensä esiin ja napsi irti höyheniä linnun kehosta niin, että sen liha tuli näkyville.
“Tällä tavoin. Se on helppoa, mutta jos tarvitsette apua, huikatkaa minulle, minä lähden nyt kuitenkin kysymään, onko minulle tälle päivälle vielä jotain partiota”, kolli ilmoitti ja asteli ulos pesästä. Jänöpentu katseli hetken hänen peräänsä ja siirtyi sitten lähemmäs lintua. Hän alkoi kyniä siltä höyheniä varovasti yrittäen matkia sitä, mitä hänen veljensä oli tehnyt parhaansa mukaan.
“Tämä on hankalampaa miltä näyttää”, hän mutisi ja onnistui tekemään pienen höyhenettömän alueen lintuun. Hän huokaisi ja haukkasi sitten palasen linnun lihasta. Se oli maukasta ja sen maku tuntui levittävän hänen sisälleen aivan uusia tuntemuksia, joita pieni kolli ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän haukkasi taas palasen ja sitten taas uuden. Säihkepentukin popsi lintua mielissään. Hänkin vaikutti pitävän sen tuomasta makuelämyksestä.
“Tämäpä on hyvää!” naaraspentu henkäisi viimein syömisen välissä. Jänöpentu nyökytti.
“Samaa mieltä!” hän ilmoitti ja jatkoi pureskelua.

Jänöpentu avasi silmänsä väsyneenä. Säihkepentu tökki hänen kylkeään innosta soikeana.
“Herää jo unikeko ja tule ulos leikkimään piilosta! Ulkona on niin paljon lunta, ettet koskaan löydä minua!” naaras naukui innoissaan. Pieni kolli nousi ylös hitaasti ja vielä venyttelikin, ennen kuin liikkui mihinkään.
Kolli seurasi sisartaan pesän suuaukolle ja näki paksun lumikinoksen jonka lävitse soturit ja oppilaat rämpivät yrittäessään lähteä partioihin ja harjoituksiin.
“Onpa lunta paljon”, Jänöpentu henkäisi silmät suurina. Säihkepentu kehräsi.
“Niinhän minä sanoin!” naaras naukaisi kovaan ääneen ja lähti loikkimaan lumen sekaan. Jänöpennun silmät suurenivat ja hän rynnisti sisarensa perään.
“Ole varovainen! Lunta on niin paljon, että voit upota sinne ja tukehtua!” kolli naukui peloissaan. Säihkepentu kääntyi katsomaan häntä hitaasti.
“Älä nyt, en minä sinne uppoa. Jos päädyn lumen alle, olen sinne itse itseni kaivanut”, hän totesi, mutta pieni kollipentu saattoi erottaa naaraan rohkeiden sanojen takana pienen määrän huolta, pelkoa ja varovaisuutta. Se sai Jänöpennun rauhoittumaan hieman. Se nimittäin tarkoittaisi sitä, että Säihkepentu yrittäisi olla varovainen.
Jänöpentu huomasi Loimupennun. Vanhempi kollipentu oli juttelemassa kovaan ääneen oppilaiden kanssa. Jänöpentu saattoi vain olettaa, että hän vaatimalla vaati heitä harjoittelemaan tai leikkimään hänen kanssaan, koska hänen pesätoverinsa olivat ‘liian heikkoja’ tai ‘liian hitaita’. Niin vanhempi pentu oli Jänöpennun kuullen monesti sanonut.
“No, jos ollaan varovaisia, voidaan toki silti leikkiä piilosta”, Jänöpentu naukui viimein ja tassutti varovasti lumen päällä. Niin pientä pentua se vielä kannatteli, mutta siellä oli useita kuoppia sotureiden jäljiltä, kun heidän tassunsa olivat väillä upahtaneet lumeen.
“Mehiläislento, Nokkospilvi ja Huurrehuiske, te voisitte raivata lunta parhaanne mukaan leirin laidoille. Näin paljon lunta haittaa jo työskentelyä leirissä ja se voi olla pennuille vaarallista”, Eloklaanin varapäällikkö, Korppisiipi naukui lähes leirin toiselta puolelta ja vilkaisi merkitsevästi Säihkepentun ja Jänöpentuun ja sitten Loimupentuun, joka edellen jutteli – nyt enemmänkin huusi – oppilaille.
“Ei minua lumi häiritse”, Säihkepentu mumisi, kun Jänöpentu tassutti sisarensa vierelle. Kolme soturia, joille Korppisiipi oli puhunut olivat nyt ryhtyneet töihin. He kaivelivat lunta yrittäen siirtää sitä enemmän kohti leirin reunoja.
“Kaikki piilot menevät”, Jänöpentu naukui apeana tajutessaan, että sotureiden kasatessa lumet leirin laidoille kaikki hyvät piilopaikat menisivät piiloon. Säihkepentu marisi ärtyneenä hänen vierellään sanattomasti. Hän oli ollut niin innoissaan piilosleikistä, että uutiset eivät olleet hänelle selkeästi kamalan mieluiset.
“Ehkä Kimalaistoive voi kertoa meille tänään tarinan ja huomenna voisimme leikkiä?” Jänöpentu ehdotti. Säihkepentu nyökkäsi hieman ja tassutti takaisin pentutarhaan.
Juuri, kun Jänöpentu oli suuntaamassa sisarensa perään, hän huomasi Käärmekullan, joka tuli parantajan pesältä. Naaras venytteli varovasti ja hengitti syvään. Hänen lämmin hengityksensä höyryyntyi hänen puhaltaessaan ulos. Jänöpentu kehräsi ja ottikin suuntansa häntä kohden.
“Hei Käärmekulta!” hän huudahti tepastellessaan hangessa kohti murjottua naarasta. Hän hymyli, kun huomasi pennun tulevan häntä kohden.
“Hei vaan!” hän naukaisi iloisesti ja odotti, että Jänöpentu pääsi hänen luokseensa.
“Sattuuko haavoihisi vielä?” pentu kysyi päästyään naaraan vierelle. Salvat hänen haavojensa päällä näyttivät uusilla. Kolli kurotti kaulaansa ja nuuhkaisi niitä hieman. Vaaleanruskea naaras nyökkäsi hieman.
“Tuntuu siltä, että nukkuisin piikkipensaan päällä joka yö”, hän huokaisi ja irvisti hieman. Pieni kollipentu katsoi soturitarta myötätuntoisesti.
“Voi, kumpa joku yrtti auttaisi”, hän totesi hiljaa.
“Kyllä unikonsiemenet auttavat hieman, mutta sekä leimusilmä, että Vienotassu sanovat, että on tärkeää tuntea kipu kuitenkin edes heikosti. Sillä tavalla tiedän milloin se menee ohi joka monesti tarkoittaa, että ne ovat paranemaan päin”, naaras naukui. Pentu nyökkäsi hitaasti.
“Etkö voi silti ottaa vähän?”
“Otan minä, mutta yleensä se ei auta niin paljoa. Kyllä he kuitenkin yötä vasten antavat yleensä jopa kaksi unikonsiementä auttamaan nukahtamisessa”, naars selitti ja katseli leirin muurien yli kauas metsään.
“Haluaisitko jo takaisin soturintehtäviisi?” Jänöpentu kysyi hiljaa varovasti.
“Enemmän kuin vaan voit kuvitellakaan. Tuntuu typerältä vain maata parantajan pesällä ja odottaa, että riista tuodaan suoraan käpäliisi, kun voisi sen sijaan olla ulkona auttamassa klaania.”
“Aivan. Minäkin haluaisin olla jo soturi, tai edes oppilas. Olisi mukavaa olla klaanille aidosti avuksi”, kollipentu naukui katsoen ylös Käärmekultaan. Naaras hymyili.
“Kyllä aika kuluu nopeaa, jos vain on hyvää seuraa ja hauskaa. Olet oppilas alta aikayksikön”, hän sanoi vihreät silmät säihkyen heikosti.
“Niin kai. Voisitko kertoa minulle muuten emostani? Lupasit silloin, mutta et ole tullut juuri käymään pentutarhalla”, Jänöpentu pyysi.
“Minua on pidetty tarkasti silmällä parantajan pesällä, kun haavani eivät oikein ole paranemiseen päin. Ne eivät ole ehkä tulehtuneet, mutta aukeavat jatkuvasti, kun liikahdan yhtikäs mihinkään”, naaras naukaisi hieman ärtyneenä. “Mutta eipä sille mitään mahda, mutta emostasi. Hän oli mitä ihanin kissa. Hän oli niin lempeä ja hyväsydäminen kissa. Hän hoiti minua ja oli minulle kuin emo, kun oma emoni vain lähti ja isäni kuoli. Sypressikuiske oli myös erittäin huolehtivainen ja rohkea. Hänestä tuli rampa niihin aikoihin, kun olin pentu, joten hän joutui muuttamaan silloin klaaninvanhimpien joukkoon. Mutta silloin, kun Kuolonklaani piti klaaniamme valtansa alla, hän rohkaisi minua ja piti mieleni tyynenä. Hän osasi aina rauhoitella minua, vaikka ei välttämättä sitä itse tiennytkään. Vain hänen seuransakin sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja rakastetuksi”, naaras kertoi.
“Emoni kuulosti aivan enkeliltä”, Jänöpentu sanoi hiljaa. Käärmekulta kehräsi.
“Hän oli oikea enkeli, mutta vain elävän kehossa. Kuitenkin, enemmän emostasi tietää isäsi, Aurinkoroihu, joten jos haluat tietää hänen elämästään tarkemmin, kysy häneltä”, soturi naukaisi. Hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi Jänöpentuun ja sitten kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Pentu säihkähti.
“Mitä nyt! Mikä on? Eihän sinuun satu?” hän kysyi peloissaan ja katsoi silmät suurina naarasta.
“Ei hätää. Joskus vain ajatus siitä, että emosi todella on poissa on vain minulle hieman herkkä aihe. Suonet anteeksi, minä palaan nyt sisälle lämmittelemään ja niin kannattaisi sinunkin”, Käärmekulta naukaisi ja palasi sisälle parantajan pesään. Jänöpentu katseli hetken hänen peräänsä ja lähti sitten takaisin kohti pentutarhaa. Samahan hänen olisi kuunnella naarasta. Mitä ideaa siinä edes olisi ollut, jos hän vain olisi ollut ulkona yksin jäätymässä.

Author: Elandra