Jänöpentu
Kirjoittaja: Käärmis
“Oletpa kasvanut! Sinusta tulee joku päivä vielä hieno soturi”, Aurinkoroihun sanat lämmittivät Jänöpennun sisintä. Hän kehräsi hiljaa ja hymyili isälleen.
“Tuleeko minusta yhtä hieno soturi kuin sinusta?” kolli kysyi silmät kimmeltäen.
“Vieläkin hienompi. Sinusta tulee klaanin hienoin soturi yhdessä siskosi kanssa – ja muiden sisarustesi”, Aurinkoroihu kehräsi ja silitti poikansa selkää hännällään. Kaksikko istui aukiolla viileässä katselemassa auringonlaskua. Jänöpentu oli halunnut niin ja Aurinkoroihu oli suostunut, kunhan kolli vain lähtisi sisään pentutarhaan heti, kun hänelle tulisi kylmä. Pieni kollipentu oli suostunut.
Hän katseli miten aurinko heitteli säteitään taivaalle samalla, kun oli painumassa horisonttiin. Jänöpentu hymyili. Joku päivä hän löytäisi itselleen kumppanin, joka olisi kauniimpi kuin auringon viimeiset iltaiset säteet. Sitten hän saisi yhteisiä pentuja kumppaninsa kanssa ja kasvattaisi ne yhtä hyvin, kuin hänen perheensä oli häntä kasvattanut.
“Onko jo kylmä?” Aurinkoroihu kysyi. Jänöpentu pudisti päätään. Hänen karvansa olivat pörrössä ja hän oli painunut aivan isäänsä vasten, jotta kylmyys tulisi mahdollisimman hitaasti. Silloin hän saisi katsoa aurinkoa kauemmin.
“Isä, millaista oli tavata emo?” pentu kysyi hiljaa kääntämättä katsettaan taivaanrannasta. Aurinkoroihu liikahti hieman.
“Se oli mahtavaa. Hän tuntui Tähtiklaanin lahjalta. Hänen ihanuutensa saattoi huomata hänen ollessaan vielä pentu… kaipaan häntä niin paljon”, kolli naukui ja hänen äänensä hiipui. Jänöpentu painautui kovempaa isäänsä vasten.
“Älä sure, hänellä on hyvä elämä Tähtiklaanissa muiden edesmenneiden sukulaistemme ja ystäviemme kanssa. Joku päivä pääsemme tapaamaan hänet uudestaan, kun kuolemme. Joten älä turhaan murehdi, kyllä se siitä. Pitää vain pysyä positiivisena”, pieni kolli piipitti hiljaa. Aurinkoroihu pörrötti hänen päälakeaan etutassullaan hellästi niin, että karvat sojottivat siellä täällä.
“Sinä ja sinun positiivisuutesi. En vieläkään ymmärrä, miten osaat olla aina niin positiivinen, mutta kai se on Sypressikuiskeen siunaus. Hän siunasi sinut positiivisuudella sekä varovaisuudella ja Säihkepennun energialla ja empatialla”, Jänöpennun isä naukui hiljaa. Pieni kolli nyökkäsi, vaikka ei olettanutkaan Aurinkoroihun sitä näkevän.
“Ja sinut hän siunasi hyvällä ja pitkällä elämällä, minä tiedän sen”, hän sanoi ja nousi sitten venytellen ylös. Kolea ilma oli saanut hänen jäsenensä jäykentymään. Auringostakaan ei näkynyt enää juuri jälkeäkään.
“On varmaan parempi mennä nukkumaan. Tulen sitten aamupartion jälkeen taas luoksesi. Voimme vaikka harjoitella taisteluliikkeitä, jos halusat – tai vain tehdä jotain muuta”, Aurinkoroihu naukui ja nousi ylös hänkin makeasti venytellen.
“Hyvää yötä, isä! Nähdään aamulla!” Jänöpentu naukaisi innokkaasti ja Aurinkoroihu kehräsi.
“Hyvää yötä, innokas pieni karvapallo”, soturi naukui ja tassutti kohti sotureiden pesää. Jänöpentu suuntasi sisään pentutarhaan. Hän haluaisi joskus istua katsomassa auringonlaskua rakkaansa kanssa ulkona metsässä. Siinä, jos jossain olisi tunnelmaa.
Jänöpentu asettui sammalille sisarensa Säihkepennun kylkeen. Naaras päästi pienen naukaisun, nosti päätään hieman ja painoi sen taas nukahtaen heti uudelleen. Kollipentu huokaisi helpotuksesta, kun tajusi, ettei ollut häirinnyt sisartaan ja herättänyt tätä.
Jänöpentu painoi silmänsä kiinni ja antoi pimeyden viedä. Pian hän heräisi uudelleen ja olisi taas aamu. Hän näkisi, että auringon säteet maalaisivat pentutarhaa hellästi.
Jänöpentu istui pentutarhan edellä jänis tassujensa juuressa. Syreenisumu oli napannut sen ja antanut pienelle kollille, mutta hän ei ollut ottanut siitä vielä haukkuakaan. Hän odotti. Hän odotti tarkkaan. Hän odotti, että sisäänkäynti kahahtaisi ja sisään astelisi tuttu hahmo. Hänen isänsä, Aurinkoroihu.
“Jänöpentu? Mikset syö? Onko kaikki hyvin? Ethän vain ole sairas? Onko jokin vialla?” Kimalaistoive kysyi, kun hän asteli ulos pentutarhasta Loimupentu kulkien vanavedessään. Loimupentu vilkaisi Jänöpentua, sitten jänistä ja virnisti.
“Minä voin kyllä ottaa sen, jos Jänöpentu ei kerta jaksa”, kolli naukaisi. Jänöpentu siristi silmiään hieman.
“Odotan vain isääni. Hän tulee pian ja sitten syömme yhdessä”, kollipentu naukui. Loimupentu tuhahti ja tassutti vain pois sanaakaan sanomatta. Kimalaistoive katsoi Jänöpentua ja nyökkäsi.
“Pitäkää hauskaa. Muista tulla takaisin pentutarhaan, kun tulee kylmä!” ikikuningatar naukaisi ja lähti sitten pois. Pentu katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes kuuli ääntä sisaankäynti tunnelilta. Hän näki Aurinkoroihun, joka tassutti muun partion kanssa sisään. Jänöpentu loikkasi pystyyn heti.
“Isä! Tule syömään kanssani!” pieni kolli huudahti innoissaan. Aurinkoroihu katsoi häneen ja hymyili. Hän tassutti kohti poikaansa ja Jänöpentu heilutteli häntäänsä innoissaan kuin koira. Hänen isänsä istahti alas hänen eteensä ja katsoi jänistä mielissään.
“Joku päivä sinäkin nappaat tällaisia saaliita”, hän kehräsi. Jänöpentu hymyili.
“Syreenisumu nappasi sen. Ole ylpeä hänestä”, pentu naukaisi. Aurinkoroihu katsoi häneen edelleen mielissään.
“Oi, niin minä olenkin. Hän on mainio saalistaja. Olen ylpeä kaikista pennuistani aina”, hän naukui ja kosketti nenällään Jänöpennun päätä. Pieni kolli kehräsi.
“Nyt olisi varmaan parempi alkaa syödä, vai mitä?” hän naukaisi. Kollin isä nyökkäsi ja otti ensimmäisen palan jäniksestä. Jänpentukin otti siitä pienen palan ja mutusti sitä mielissään. Se maistui makoisalle ja huomasi, että jänis oli löytänyt jonkinlaisten apajan itselleen niin, että oli lehtikadosta huolimatta pulska ja suuri. Se oli mainiota riistaa.
“Minäkin haluan osata napata näin hyviä saaliita, kun olen soturi”, Jänöpentu totesi nuoleskellen huuliaan, kun oli syönyt pari haukkua jänistä jo.
“Ja varmasti tuletkin nappaamaan. Sinusta tulee hieno saalistaja ja vahva soturi. Osaat puolustaa sitä, minkä tunnet tärkeäksi”, Aurinkoroihu naukaisi ja otti taas haukuin jänistä. Isän sanat lämmittivät pientä Jänöpentua. Hänestä oli mukavaa saada kehuja olivat ne sitten sen hetken tai tulevaisuuden kehuja. Hän piti siitä, että häneen luotettiin.
Jänöpentu otti vielä yhden suuren haukun jäniksestä ja lyyhistyi sitten lumiseen maahan allaan. Aurinkoroihu kehräsi ja katsoi poikaansa viikset väpättäen.
“Minä kun muistelin, että syöminen antoi energiaa, ei vienyt sitä”, hän naukaisi leikillä ja Jänöpentu ei saattanut pitää kehräystä. Hän räpäytti silmiään hitaasti.
“Tarvitsen ruokalevon”, pentu naukaisi vitsikkäästi ja virnisti. Aurinkoroihu naurahti ja rojahti hänen viereensä makuulle pehmeä vatsa taivasta kohti.
“Minäkin otan pienen lepohetken tässä, jos se ei sinua haittaa”, hän naurahti. Jänöpentu purskahti nauruun ja kikatti isänsä kanssa maassa.
Kun kollit olivat viimein saaneet naurunsa taltutettua, he nousivat ylös maasta pudistaen turkistaan kaiken vedeksi muuttuneen lumen ja lumikokkareet, jotka olivat tarrautuneet kiinni.
“Annas kun autan”, Aurinkoroihu naukaisi ja tarttui hampaillaan lumipaakkuun, joka roikkui Jänöpennun häntäkarvoissa. Hän veti sen varovasti irti satuttamatta pientä pentua samalla.
“On varmaan parempi, että menisit pentutarhaan lämmittelemään. Emme halua, että sairastut, emmehän?” kolli naukui lopulta ja nuolaisi pari kertaa pontavesti pentuaan lämmittääkseen tätä. Jänöpentu urahti ärtyneenä ja räpiköi kauemmas.
“Kyllä minä osaan jo itse!” hän naukaisi kovaan ääneen katsoen isäänsä suoraan silmiin, mutta sitten hänen olemuksensa muuttuikin. “Mutta kiitos kuitenkin avusta ja huolenpidosta”, hän sanoi hiljaa ja katseli tassujaan. Aurinkoroihu kehräsi hiljaa.
“Eipä mitään pikkuinen. Olenhan minä sentään isäsi”, hän naukaisi ja venytteli. “Leikitään taas kohta, nyt sinun pitää kuitenkin lämmitellä. Olit varmasti tuossa paikallasi odottamassa ties kuinka kauan”, hän jatkoi vielä, loi merkitsevän katseen pentutarhaan ja lähti sitten. Jänöpentu huokaisi hiljaa alistuen ja tassutti sisään pentutarhaan.
Hänen pörrössä olleet karvansa alkoivat siloittua ja hän asettui mukavaan makuuasentoon tassut muun kehon alle vedettynä ja sulki sitten silmänsä. Hän ajatteli sitä kaikkea hienoa, mitä hänellä elämässään oli. Perhe, klaani, ystävät, ruoka, lämpö, koti. Listattavia asioita olisi paljon, mutta Jänöpennun ajatukset ajautuivat hänen menneeseensä. Hän muisti miten vielä silmät ummessa oli ajatellut, että emon vieressä ja lämmössä ja maitoa päivisin nauttien oli parasta elää. Asiat olivat muuttuuneet…
Jänöpentu avasi silmänsä, kun kuuli ääntä pentutarhan suulta. Sisään asteli Säihkepentu. Hän näytti samaan aikaan säihkähtäneeltä ja ärtyneeltä. Kolli katsoi sisartaan hiljaa ja nousi sitten ylös tassuttaen häntä vastaan.
“Onko jokin vialla?” hän kysyi päästyään lähemmäs. Säihkepentu vilkaisi häneen nopeasti.
“Loimupentu ei vain osaa lopettaa ärsyttämistäni. Hän ei osannut muuta kuin arvostella minun taistelutaitojani, kun harjoittelin taisteluliikkeitä Sädesäihkeen ja sitten Syreenisumun kanssa”, hän naukaisi happamasti. Jänöpentu kosketti hänen poskeaan kuonollaan.
“Loimupentu nyt vain on isottelija. Häntä vain pelottaa, että joku olisi häntä parempi. Loimupentu vain pelkää, että joskus tulisit häntä paremmaksi ja voittaisit hänet helposti. Älä välitä hänestä niin hän lopettaa kyllä. Jos hän pääsee ihon alle, hän ajattelee jo teknisesti voittaneensa”, kolli supatti hiljaa siltä varalta, että vanhempi pentu olisi jossain lähistöllä, ja saattaisi kuulla, mitä hän sanoi. Hän ei halunnut joutua ongelmiin tämän kanssa. Hän vain halusi, että hänen sisarensa kiusaaminen loppuisi. Se oli ainoa asia mitä hän toivoi sillä hetkellä.
“Niin kai…” Säihkepentu mutisi ja meni makuulle sammalille. Jänöpentu katsoi häntä hieman huolissaan. Hän ei halunnut nähdä sisartaan surullisena, mutta hän ei mahtanut mitään Loimupennulle. Kolli saattoi vain toivoa, että vanhempi pentu tajuaisi millainen kiusaaja hän oli ja lopettaisi sen samalla, kun kasvaisi. Jos hän vain käyttäytyisi kuin kypsä aikuinen kissa, kaikelta erimielisyydeltä voitaisiin välttyä.
Jänöpentu asettui sisarensa vierelle ja antoi heidän turkkiensa sekoittua toisiinsa. Hän antoi lämpönsä imeytyä sisareensa ja sulki sitten silmänsä kadoten unten syvyyksiin.
Jänöpentu kuunteli tarkasti Käärmekullan tarinaa siitä, miten hän ja Lehtomyrsky olivat tapelleet kettua vastaan ja päihittäneet sen lähes kuoleman partaalla. Se kertoi Jänöpennulle hyvin, mitä tarkoitti lupaus suojella klaaniaan jopa henkensä uhalla.
“Meinasitteko oikeasti kuolla!?” pentu kysyi silmät suurina. Käärmekulta nyökytti ja nosti sitten leukaansa näyttäen haavaa hänen kaulassaan.
“Tuo vuosi muuten ja paljon. Olen ollut sen kanssa erityisen varovainen, koska en halua, että se aukeaa uudestaan. Luulin jo kuolevani silloin, kun tajusin kuinka syviä haavoja minulla oikeasti oli. Nämä haavat eivät meinaa ottaa edes parantuakseen. Ne vain aukeavat koko ajan uudestaan ja vaikeuttavat elämääni niin kamalan paljon”, naaras naukui. Jänöpentu katsoi häntä myötätuntoisesti.
“Se on varmasti aivan kamalaa! Voi voisimpa ottaa osan noista haavoista ja säästää sinulta sen tuskan”, hän naukui katsellen hänen hämähäkinseittiin ja yrttisekoituksiin peitettyjä haavojaan.
“Voi ei. Et sinä haluaisi yhtäkään näistä. Sinun kaltaisellesi pienelle pennulle ne olisivat hengenvaarallisia. Toivon, ettet joudu koskaan kokea tällaista tuskaa ja kipua kuin minä”, vaaleanruskea naaras naukui ja silitti pennun päätä kermanvärisellä tassullaan. Kollipentu katsoi häntä hiljaa. Hän tiesi sen kyllä olevan totta, mutta tekisi mitä vain auttaakseen klaanitovereitaan.
“En halua, että sinäkään olet tuskissasi. Sinun ja Sädesäihkeen pitää saada vielä hyvä tulevaisuus yhdessä”, hän naukui hiljaa. Käärmekulta huokaisi pudistellen päätään.
“Ei. Emme me ole kumppanukset. Olen kuullut tuota jo aivan liikaa”, naaras sanoi hiljaa. Jänöpentu katsoi häntä hämmentyneenä.
“Mitä siitä? Tehän olette täydelliset yhdessä”, hän totesi. Käärmekulta pudisti päätään.
“Ei. Olen sanonut sen jo. Olemme vain ystäviä”, hän sanoi. Jänöpentu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Käärmekulta ei antanut puheenvuoroa.
“Hänen täytyy löytää itselleen joku toinen kelvollinen kissa! Haluan hänelle kaikkea hyvää ja en tiedä olisiko siinä ideaa. Hän antsaitsee olla isä ja minä pelkään ajatusta olla emo. En halua kuolla, enkä halua kestää pentujeni kuolemaa. En halua, tulla samanlaiseksi kuin emoni”, naaras sanoi hiljaa. Jänöpentu ei kerennyt sanoa enää mitään, kun naaras viittoi haluavan hänen poistuvan. Kollin sydäntä riipaisi. Ei hän halunnut suututtaa ketään…
“Jänöpentu! Siinähän sinä olet! Meidän piti harjoitella yhdessä, etkö muista?” Aurinkoroihu tuli hänen luokseen ja katsoi häntä hymyillen. Jänöpentu katsoi ylös isäänsä.
“Isä… miksi emo kuoli? Oliko se meidän syymme? Kuoliko hän minun ja Säihkepennun takia?” kolli kysyi. Aurinkoroihu jännittyi.
“Mistä sinä höpiset höpsö? Ei hän tietenkään teidän takianne kuollut! Hän kuoli, koska oli heikossa tilassa”, pennun isä kertoi ja nuolaisi poikansa päätä pari kertaa.
“Nyt ajatukset toisaalle. Me kyllä harjottelemme nyt, halusit sinä sitä tai et”, hän sanoi vielä, nappasi poikaansa niskasta ja lähti kantamaan mukanaan.
“Mi- hei!” Jänöpentu huudahti valahtaen isänsä otteessa veltoksi. “Päästä minut alas!”
“Hyvä on”, Aurinkoroihu naukui ja laski pennun maahan. Hän kuitenkin katsoi häneen huvittuneena ja tökkäsi sitten hellästi etutassullaan. “Hippa! Et saa kiinni!”
“Hei! Ei ole reilua!” Jänöpentu huusi, mutta kikatti kuitenkin samalla, kun lähti juoksemaan isänsä perään, joka hölkytti aukiolla eteenpäin häntä karkuun.
“Nappaan sinut kyllä!” pentu kirkaisi ja ravasi isänsä perässä. Aurinkoroihu kaartoi toiseen suuntaan, mutta Jänöpentu onnistui saartaa hänet nurkkaan. Kolli nauroi ja katsoi Jänöpentua valmistautuneena. Kun pentu sitten lähti juoksemään häntä kohti, Aurinkoroihu loikkasi korkealle ilmaan hänen ylitseen.
Jänöpentu ei ollut loikkaan valmistautunut ja yritti kääntyä kannoillaan, mutta kaatuikin rähmälleen maahan. Hän inahti ja Aurinkoroihu pysähtyi kääntyen katsomaan poikaansa. Hänen silmänsä välähtivät ja hän tassutti varovasti Jänöpennun eteen.
“Oletko kunnossa? Eihän mihinkään satu?” soturi kyseli. Jänöpentu nousi ylös ja katsoi häntä hetken hiljaa. Sitten hän nosti tassunsa ja läimäisi isäänsä sillä.
“Hippa!” hän kiljahti ja lähti juoksemaan karkuun. Hän tunsi maan tärisevän allaan, kun hänen isänsä jahtasi häntä. Hän kikatti hysteerisesti, kun hänestä tuntui, että Aurinkoroihu saisi hänet pian kiinni, mutta hän onnistui pitämään etäisyyttä.
Kun Aurinkoroihu lopulta sitten hipaisi hänen kylkeään hellästi tassullaan, Jänöpentu lyyhistyi maahan huohottaen. Häntä väsytti kamalasti juoskun jäljiltä.
“Kuinka sinä jaksat!” hän huudahti, kun näki, ettei hänen isänsä ollut lainkaan hengästynyt. Aurinkoroihu kehräsi hiljaa.
“Koska, olen sinua suurempi. Minulle etäisyydet eivät ole yhtä isoja. Jalkani ovat pidemmät, joten se matka, jonka pääset kuudella askeleella, minä pääsen yhdellä, tai jotain siihen suuntaan”, hän selitti. Jänöpentu nyökkäsi ja nieleskeli vaivalloisesti yrittäen tasata hengityksensä. Aurinkoroihu suki poikansa turkkia samalla. Jänöpentu tökkäsi etutassullaan häntä kauemmas.
“Kyllähän minä itsekin voin itseni pestä”, hän huohotti ja sai viimein hengityksensä tasattua. Aurinkoroihu hymyili.
“Ihan miten vaan. Ajattelin vain hieman auttaa, kun turkkisi tuli aika sotkuiseksi”, hän naukaisi. Jänöpentu huokaisi.
“Niin, mutta voinhan minä itsekin sen puhdistaa”, hän sanoi katsoen isäänsä silmiin hetken ajan. Aurinkoroihu nyökkäsi.
“Haluatko, että opetan sinut loikkaamaan samalla tavalla, kuin minä?” hän kysyi. Jänöpennun silmät suurenivat. Hän katsoi isäänsä ihmeissään ja innoissaan.
“Tietysti! Se oli mahtava hyppy!” hän naukui innoissaan. Aurinkoroihu asettui samaan kyyryasentoon kuin aikaisemmin.
“Asetu tällä tavoin”, hän sanoi. Jänöpentu yritti parhaansa mukaan matkia isäänsä. Aurinkoroihu tuli aina korjailemaan hänen asentoaan, kun näki jotain virheellistä.
“Seuraavaksi keräät kaiken voimasi takatassuihisi. Pidä itsesi kuitenkin tasapainossa. Koukistat tassujasi hieman taaemmas ja pidä katseesi ilmassa, et maassa, kun harjoitellaan. Saalistaessa tai hyökätessä sinä katsot kuitenkin sitä, jonka yli tai kimppuun aiot loikata, mutta nyt harjoitellessa se on helpompaa, kun katsot ilmaan”, Aurinkoroihu selitti. Jänöpentu yritti parhaansa mukaan tehdä isänsä ohjeiden mukaisesti.
“Näyttää hyvältä. Pidä kuitenkin etutassusi myös enemmän kokussa”, hän naukui ja laski käpälällään poikansa etupäätä alemmas. Jänöpennusta se tuntui paljon vaikeammalta kuin se oli näyttänyt.
“No niin. Nyt vain ponnistat kovaa. Käytä kaikki voimasi ja suorista jalkasi nii nopeasti kuin vain pystyt niin, että loikasta tulee pitkä”, Aurinkoroihu neuvoi vielä. Jänöpentu ponnisti ja lensi ilman halki lähes ketunmitan verran.
“Mainiota! Sinusta tulee yhtä hyvä hyppääjä kuin minusta alta aikayksikön, jos näin hyvin opit!” Aurinkoroihu julisti ja kehräsi. Jänöpentu hymyili.
“Kiitos!”
“Jänöpentu! On aika tulla päiväunille!” kuului Kimalaistoiveen kutsu. Aurinkoroihu hymyili ja pukkasi pentuaan hellästi kohti pentutarhaa.
“Menehän jo. Nähdään taas myöhemmin”, hän sanoi ja katosi matkoihinsa. Jänöpentukin lähti sitten suuntaamaan kohti pentutarhaa.
Jänöpentu avasi silmänsä. Kimalaistoive jutteli Säihkepennun kanssa ja Loimupentu tarkkaili heitä hiljaa silmät sirillä. Harmaanruskealla kollilla ei ollut mikään maailman mainioin tunne siitä, kun vanhempi pentu katsoi hänen sisartaan ja Kimalaistoivetta sillä tavoin.
Jänöpentu nousi ylös ja tassutti aukiolle. Hän näki kissojen vilskeen, kun heitä jutteli aukiolla toisilleen, lähti partiona ulos ja tuli partiona sisään. Vilske ja melske oli aikamoista.
“Oho! Miten täällä näin vilisee?” hän pohti ääneen.
“Tähän aikaan kaikilla on kiire. Kun partioita tulee, partiota myös menee. Myöskin, jos ei ole tekemistä, tähän aikaan monesti sitten viettää aikaa muiden kanssa”, hänen vierelleen hiljaa saapunut kissa selitti. Jänöpentu säpsähti ja katsoi kissaa. Se oli vaaleanruskea naaras erilaisilla kuvioilla. Kooltaan vaikutti oppilaalta.
“Ai, kiitos tiedosta. Minä olen muuten Jänöpentu”, Jänöpentu esitteli itsensä.
“Minä olen Haukkatassu. Hauska tutustua!” oppilas kertoi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Samaa mieltä. Oletko ollut jo kauankin oppilaana?” hän kysyi.
“Jokusen kuuta”, naaras kertoi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Kuka on mestarisi?”
“Lehtomyrsky.”
“Sepä mukavaa! Pääsetköhän jo pian soturiksi?” kolli pohti. Haukkatassu kohautti lapojaan. Jänöpentu vain nyökkäsi.
“Minun täytyy kuitenkin lähteä partioon. Jutellaan taas pian!” naaras naukaisi ja lähti tassuttamaan pois. Jänöpentu katseli hetken hänen peräänsä, kohautti sitten lapojaan ja lähti etsimään isäänsä.
