Jänötassu
Kirjoittaja: Käärmis
Aikaa oli kulunut hyvän verran Jänötassu oli ollut ystävänsä kanssa. Perhotassu oli saanut soturinimensäkin ja hänet oli nimetty Perhopuroksi. Jänötassu oli niin ylpeä nuoresta soturittaresta ja oli pitänyt huolen siitä, että hänen äänensä oli erottunut kaikkien muiden kissojen hurrausten joukosta. Hän halusi, että Perhopuro todella tajusi kuinka paljon hän naaraasta todella välitti.
“Jänötassu?” kuului ääni oppilaiden pesän suulta ja sai Jänötassun ajatukset poksahtamaan pois kuin kupla. Kolli makasi omalla makuusijallaan oppilaiden pesässä ja tuijotteli vain pesän seinää.
”Jänötassu käänsi katseensa pesän suulla olevaan kissaan ja tunnisti heti Aurinkoroihun lempeän katseen. Nuori oppilas nousi ripeästi ylös ja lähti venytellen isänsä luokse hieroen kuonoaan tämän poskeen. Aurinkoroihu pukkasi poikaansa hellästi ja sitten väisti pesän suuaukolta, jotta nuori harmaanruskea kolli pääsisi ulos.
“Oliko sinulla jotain erityistä asiaa minulle?” Jänötassu kysyi isältään, kun pääsi ulos asti ja lämmin aurinko alkoi sivellä hänen turkkiaan lämmöllä.
“Ajattelimme lähteä perheen kesken käymään Sypressikuiskeen ja kuolleiden pentujen haudoilla”, Aurinkoroihu selitti ja heilautti häntäänsä vähän matkan päähän, jossa seisoskeli Sädesäihke kumppaninsa Käärmekullan rinnalla ja Säihketassu tassutti hitaasti heidän luokseen.
“Aivan, käyhän se”, Jänötassu naukaisi lempeästi, kun muisteli emoaan, jota ei oikeastaan koskaan ollut päässyt tapaamaan. “Mutta missä Syreenisumu on?” hän kysyi vielä, ennen kuin he kerkesivät liikkua mihinkään.
“Hän tulee pian. Hänen piti vain käydä tarpeidentekopaikalla ennen lähtöä”, Aurinkoroihu kertoi. Jänötassu nyökkäsi ja istahti alas odottamaan vanhemman sisarensa tuloa.
Kun Syreenisumukin oli päässyt paikalle, lähti koko poppoo kohti Sypressikuiskeen ja tämän edesmenneiden pentujen hautoja. Jänötassu pysytteli koko matkan isänsä ja pentuetoverinsa Säihketassun välissä. Hän huomioi, että Syreenisumu tassutti Aurinkoroihun toisella puolella ja Sädesäihke tuli Käärmekulta rinnallaan heidän kaikkien takana. Käärmekulta katseli poispäin metsään ja Sädesäihke katsoi eteenpäin sinne mihin he olivat menossa.
Jänötassu käänsi katseensa taas isäänsä. Hänen ilmeensä oli vakava, mutta hänen silmissään loisti suru. Jänötassu tiesi, että tämä oli hänen isälleen rankkaa, mutta auttoi myös hänen suruunsa. Nuori oppilas painautui vasten isäänsä yrittäen antaa tälle samalla hieman tukea tämän suruun.
Pian kaikki alkoivat hidastaa ja pysähtyivät sitten hautojen luokse. Jänötassu huomasi Käärmekullan kuiskuttavan jotain Sädesäihkeelle hieman vaivaantunut ja huolestunut katse kasvoillaan, mutta naaraan kumppani pukkasi häntä kevyesti päällään lapaan ja kuiskutti hänelle jotain takaisin samalla ohjaten hänet hellästi mukanaan muiden seuraan hautojen luokse laskemaan niille kukkia ja vaihtamaan kieliä sekä muistelemaan vanhoja aikoja ja muistoja näiden kissojen kanssa.
Jänötassu sulki silmänsä hetkeksi ja kuvitteli emonsa parhaansa mukaan eteensä. Hän ei tiennyt täysin, miltä tämä näytti, mutta oli kerännyt muiden kissojen kuvailusta mieleensä mielikuvan siitä, miltä emo kutakuinkin näytti. Hän oli niin kaunis ja hänellä oli aina kasvoillaan lempeä katse, joka lämmitti sisintä.
“Kiitos, kun olet suojellut minua ja pitänyt minusta huolta. Kiitos, kun olet varjellut elämääni ja antanut minulle elämän”, Jänötassu kuiskutti hiljaa, kunnes sitten nousi ylös. Hän katseli muita ja meni hieman sivummalle istumaan. Hän kääri häntänsä tassujensa ympärille ja katseli, kun muut surivat hiljaa Sypressikuiskeen ja tämän pentujen haudoilla.
Kun kaikki alkoivat olla valmiita, he kerääntyivät taas yhteen ja lähtivät suuntaamaan takaisin leiriin. Jänötassu asteli isänsä vierellä ja painautui tiukasti tämän turkkiin kiinni. Hän nosti hieman katsettaan ja katsoi isänsä kasvoja.
“Kiitos, isä. Kiitos, kun olet ollut aina kanssani”, Jänötassu naukaisi hiljaa. Aurinkoroihu käänsi katseensa poikaansa ja hymyili hänelle lempeästi.
“Turhaan kiittelet, se on minun tehtäväni isänäsi”, kolli vastasi ja silitti hännällään poikansa selkää. Jänötassu kehräsi hiljaa. Hän katsoi isäänsä vielä hetken, kunnes käänsi katseensa. He lähestyivät leiriä jo kovaa vauhtia.
“Haluatko jakaa riistaa kanssani? Kala maistuu tähän aikaan erityisen maukkaalta”, Jänötassu kysyi isältään. Aurinkoroihu kehräsi.
“Toki”, hän naukaisi hymyillen.
Kun he pääsivät leirin sisäänkäynnille, Jänötassu odotti, että kaikki muut menivät sisään ensiksi ja meni sitten muiden jäljessä sisään leiriin. Hänen turkkinsa väreili ilosta. Hän tunsi suurta rakkauden tunnetta, kun oli saanut viettää perheensä kanssa sillä tavoin aikaa yhdessä.
Aurinkoroihu odotti jonkin matkan päässä Jänötassua, mutta ennen kuin nuori harmaanruskea kolli kerkesi isänsä luokse, Perhopuro saapui paikalle. Hän hymyili ja katsoi Jänötassua iloisesti.
“Haluatko tehdä jotain yhdessä?” naaras kysyi ja vaikutti siltä, että oli odottanut hänen tuloaa jo hetken ajan.
“Anteeksi, olen juuri aikeissa viettää aikaa Aurinkoroihun kanssa, mutta lupaan kyllä tulla sinun seuraasi heti, kun olemme olleet hetken kahden”, Jänötassu naukui.
“Ei se mitään. Ymmärrän hyvin. Vietä vain aikaa isäsi kanssa ihan rauhassa, minä voin kyllä odottaa”, Perhopuro naukui ymmärtäväisesti. Jänötassu räpäytti naaraalle silmiään kiitollisena ja lähti sitten isänsä luokse.
“Katselin jo hieman tuoresaaliskasaa ja tuo ahven näyttää erityisen makoisalta, vai mitä sanot?” Aurinkoroihu ehdotti. Jänötassu nyökkäsi hyvillään.
“Käy minulle”, hän naukaisi ja lähti sitten isänsä vierellä ottamaan ahvenen kasasta heille jaettavaksi.
Kaksikko istahti alas ja alkoi jakaa kalaa yhdessä.Jänötassu katsoi aina välillä Aurinkoroihun reaktioita ahvenen makuun, mutta se ei juuri poikennut siitä, jos hän olisi syönyt muutakaan riistaa.
“Isä, oletko syönyt paljonkin kalaa elämäsi aikana?” Jänötassu kysyi pian.
“Kyllähän sitä on jokunen kerta tullut syötyä, mutta en ole kamalan erikoisemmin sitä nautiskellut”, Aurinkoroihu vastasi. Jänötassu nyökkäsi.
“Selvä, mietin vain”, nuori oppilas totesi ja otti haukun ahventa ja alkoi jauhaa sitä hiljaa. Hän ei ollut hetkeen viettänyt aikaa isänsä kanssa, eikä oikein tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä.
“No, miten koulutus on sujunut?” Aurinkoroihu kysyi häätäen Jänötassun ajatukset pois hänen mielestään ja vetäen hänet takaisin siihen hetkeen ja paikkaan, jossa hän oli.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Mesitähti on erinomainen opettaja”, Jänötassu vastasi hymyillen. “Entä, miten sinulla on mennyt? Ihan vain kaikin puolin?”
“Hyvin. Hiirenkorva alkoi hyvin ja riistaa on hyvin. Pidän näistä lämpimistä päivistä muutenkin”, soturi kertoi. Jänötassu nyökkäsi.
“Hiirenkorva on kyllä ollut mukava. Pidin hiirenkorvan harjoituksista myös paljon. Ne olivat mainiot”, harmaanruskea kolli naukui. Aurinkoroihu nyökkäsi ja nousi sitten ylös.
“Minun täytyy nyt mennä. Lupauduin saalistuspartioon mukaan ja alkaa olla aika lähteä. Jutellaan kuitenkin taas pian!” soturi naukaisi. Jänötassu nyökkäsi hymyillen.
“Jutellaan!” hän naukaisi, kun hänen isänsä lähti toisaalle.
Jänötassu jutteli Perhopuron kanssa, kun naaras ehdotti, että he lähtisivät kävelylle joen rantaan. Kolli hymyili ja kehräsi pehmeästi.
“Toki! Minusta se kuulostaa hyvälle ajatukselle. Saamme olla rauhassa ja jutella täysin kahden”, kolli naukaisi ja nousi ylös. Perhopuro hymyili ja nousi hänkin ylös ja lähti sitten johtamaan nuorempaa kollia mukanaan ulos leiristä.
“Miten Ahmatahman kanssa on mennyt? Hän on vaikuttanut hieman äreältä viimeaikoina, kun olen nähnyt hänet. Onko teillä ollut jotain riitaa, vai haluatko puhua siitä lainkaan?” Jänötassu kysyi, kun he olivat kävelleet jo vähän matkaa leiristä.
//Perho?
