Järkäleloikka
//Luopio
//Tuntematon alue
Kuut olivat kuin vilisseet minun ja muiden latokissojen silmissä. Vaikka välillä oli tuntunut siltä, että lehtikato ei päättyisi ikinä, oli se lopulta vaihtunut orastavaan hiirenkorvaan. Korvani painuivat hienoiseen luimuun, kun Tyrskytiikeri pujahti ohitseni takaisin latoon. Vilkaisin raidallisen suuntaan ja olisin halunnut sanoa jotain, mutta sanat juuttuivat vatsalaukkuuni eivätkä halunneet tulla ulos. Lopulta oli liian myöhäistä ja kolli oli jo ehtinyt kadota syvemmälle pesään. Tuntui siltä, kuin meidän välille olisi rakentunut muuri mitä ei voinut kiertää, ylittää tai siitä ei voinut mennä ali. Ainoa vaihtoehto olisi ollut mennä sen lävitse ja keskustella kaikki kertaheitolla läpi, mutta kumpikaan meistä ei oikein osannut sitä. Lopulta neutraaleista, lyhyistä keskusteluista tai jopa puhumattomuudesta oli tullut tapa. Olimme vain hyväksyneet sen, että vaikka olimme kumppaneita, me tunnuimme aivan ventovierailta. Olisin halunnut tietää mitä Tyrskytiikerille aidosti kuului, mutta me emme olleet enää sydän ja sielu auki. Suu muodosti meidän väliset keskustelut, ei sydän. Katsoin haikeasti, kun Max kantoi oletettavasti minun kumppanille saalista ja sen jälkeen minun oli pakko laahustaa kauemmaksi ladosta. Pelkäsin, että tilanne oli jo täysin menetetty. Ja ehkä se olikin, ehkä Tyrskytiikeri oli jo tehnyt päätöksensä, mutta ei vain osannut kertoa siitä minulle. Ehkä kollin valinta oli komea, karski ja kaikkien kissojen päiväuni – Max. Kenties kumppanini unelmien kolli ei ollutkaan tällainen kivikasvoinen valittaja.
