Järkäleloikka
Ilmassa väreili kuin ukkonen olisi tuloillaan. Taivas oli kuitenkin pilvetön, kirkas ja päivä oli kaikin puolin todella kaunis. Juuri ihanteellinen saalistamiseen. Vatsaani kouraisi. Väreily johtui puhtaasti minun ja Tyrskytiikerin väleistä eikä se ollut mitään sellaista jännittävää ‘kaksi kumppania saa perhosia vatsaansa vain katsellessaan toisiaan’. Se oli ennemmänkin sellaista, että ‘kaksi kumppania oli sotkenut välinsä täysin eikä enää tiennyt miten olla toistensa kanssa’. Se oli tilanne, jota ei ollut kovin helppo ratkoa. Ulla teki kuitenkin kaikkensa selvittääkseen tämän solmuksikin kutsuttavan tilanteen. Naaras komensi minut ja Tyrskytiikerin jatkuvasti yhteisille tehtävilleen, veiden Maxin mukanaan omien tehtäviensä pariin. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Naaras oli herännyt itse auringon kanssa kilpaa ja herättänyt meidätkin aikaiseen aamuun. Naaras oli kertonut lintujen aiheuttavan harmia kaksijalkojen viljelmillä ja meidän tehtävänä olisi pitää ne poissa. En pistänyt naaraan antamaa tehtävää pahaksi. Hätyyttelisin mielelläni lintuja ja kenties saisin jotain saalistakin. Ladosta ruoka ei loppunut, mutta vatsani kaipasi vaihteluakin ainaisten hiiriaterioiden lisäksi.
Hidastin vauhtiani ja päästin Tyrskytiikerin edelleni. En halunnut kulkea kollin kanssa samaa matkaa. Tyrskytiikeri saattaisi vaikka sanoa jotain ja minä en tiennyt mitä vastaisin saatika miten vastaisin. Kun katselin loputtomilta näyttäviä peltomaisemia, minun teki mieli sanoa jotain. Kuten vaikka mihin kaksijalat tarvitsivat näin paljon viljaa tai voisimmeko me kissat syödä viljaa. Tai mitä vilja oikeastaan edes oli? Jotain ruohikon kaltaista, kai. Aurinkoruohikkoa. Viikseni värähtivät vitsilleni ja avasin jo suuni kertoakseni sen Tyrskytiikerille. Suljin sen kuitenkin välittömästi ja keskityin ympäristöni tarkkailuun. Lintuja ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt missään. Katseeni osui Tyrskytiikerin omaan ja taisimme molemmat ajatella samaa. Joskus minusta oli tuntunut siltä, että meillä oli telepaattinen kyky ajatella samoja asioita. Kumpikaan meistä ei ollut kuitenkin pitkiin aikoihin käyttänyt kyseistä kykyä. Näköjään se oli edelleen tallella. Hetken ajan minusta tuntui kuin kaikki olisi ennallaan. Kohta rävähtäisimme nauramaan ja päivittelisimme keskenään kuinka Ulla oli aina juuri tuollainen. Hetken ajan me vain katselimme toisiamme. Tyrskytiikeri näytti yhtä komealta kuin aina ennen. Suuri kaulaturkkini nousi pystyyn ja käännähdin metsän puoleen. Sieltä kuului ääntä, jota en ollut kuullut koskaan ennen. Mikä eläin piti tuollaista ääntä? Asetuin vaistomaisesti suojelemaan kumppaniani. Vaikka välimme eivät olleet kunnossa, niin en antaisi minkään tai kenenkään satuttaa Tyrskytiikeriä. Kolli oli minulle aivan kaikkeni. Ullan antama tehtävä saisi nyt odottaa. Tämä tilanne pitäisi selvittää heti. Metsässä voisi olla jotain vaarallista ja jos jatkaisimme lintujen tarkkailua, he saattaisivat yllättää meidät.
“Mennään katsomaan”, murahdin matalasti ja lähdin kulkemaan Tyrskytiikerin edellä. Pääsimme kaksijalkojen tiluksilta takaisin metsään ja näkökenttääni osui välittömästi kaksi kissaa. Kumpikaan ei ollut minulle tuttu, mutta vaistoni käskivät minua pitämään heidät kaukana maatilan idyllistä. Minä en kaivannut sinne yhtään enempää ongelmatapauksia.
“Hei, onko teillä kaikki hyvin?” huudahdin karvat pörhöllä. “Jos olette eksyneet, voimme neuvoa teidät pois metsästä.”
//Tyrksy, Valo, Aave? :oo
