Kääpätassu
Kirjoittaja: Käärmis
Kääpätassu sivalteli maata hännällänsä istuessani leirissä hiljaa itsekseni. Hän olisi voinut mennä oppilaiden pesään hyvin, sillä siellä ei sillä hetkellä enää ollut ketään kollin kanssa, koska kaikki muut oppilaat olivat jo saaneet soturinimensä. Kääpätassu sen sijaan kökötti siellä yönsä yksikseen. Sitä olisi voinut sanoa yksinäiseksi, mutta tosiasiassa häntä ei haitannut olla yksin. Joskus muiden seura rasitti enemmän, kuin miellytti.
“Hei, Kääpätassu! Miltä tuntuu edelleen jumittaa oppilaiden pesässä, kun kaikki muut ovat jo päässeet sotureiksi?” raidallinen oppilas kuuli Loimuliekin ilkkuvan äänen. Häntä ei olisi lainkaan huvittanut tämä juuri nyt. Tuore soturi oli aina niin töykeä kaikille ilman syytä.
“Mitä? Veikö hiiri kielesi?” kolli jatkoi, kun oppilas ei vastannut hänelle heti.
“Ei minua se haittaa…” Kääpätassu sai sanottua. Loimuliekki ei vaikuttanut uskovan häntä, vaikka hän kertoikin totuuden.
“Ihanko tosi? Minua ainakin hävettäisi. Mutta kaipa surkimuksia ei voi hävettää…” hän totesi kohauttaen lapojaan ja virnisti Kääpätassulle julmasti. Oppilas painoi katseensa ja veti korvani alas päätään vasten. Hän ei pitänyt siitä, kun muut muistuttivat häntä siitä, kuinka surkea hän oikeasti oli.
“No, mutta. Mikäs sinulle nyt tuli? Alkoiko yksin oppilaana mätäneminen sittenkin harmittaa?” Loimuliekin nauku tuntui kuin tuhansilta kynsiltä kietoutuneena koko kehoni ja sisuskalujeni ympärille.
“Loimuliekki! Jätä Kääpätassu rauhaan!” kuulin yhtäkkiä Käärmekullan äänen. Katsoin naarasta ihmeissäni. Inhosin sitä, kuinka hän oli minulle niin mukava. Tietysti arvostin naarasta, mutta inhosin sitä, kuinka olin aiheuttanut hänelle pahaa lyöttäytymällä yhteen Lotan kanssa.
“Hyvä on”, Loimuliekki tuhahti ja lähti lampsimaan tiehensä mulkaisten vanhempaa soturia ja sitten Kääpätassua vihaisesti.
“Kiitos”, Kääpätassu kuiskasi Käärmekullalle nolona.
“Mitäs pienistä.”
