Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Sädesäihke selitti jotain siitä, että oli miettinyt miten halusi pentuja. En ollut vieläkään niinkään asian puolesta, mutta en ajatellut kuitenkaan lyödä kumppanini halua maahan sillä tavoin. Voisinhan minä aina miettiä asiaa uudelleen.
Lähdimme suuntaamaan takaisin leiriin pienen hippaleikin jälkeen ja painauduin Sädesäihkettä vasten. Annoin oman kehoni imeä lämpöä hänestä ja hänen hajunsa ympäröidä minua. Voi kuinka rakastin tuota kollia. Tekisin hänen puolestaan mitä vain. Hankkisin vaikka pentuja, jos se pitäisi hänet luonani.
Avasin silmäni, mutta ympärilläni oli edelleen hämärää. Oliko vielä yö? Eikö aurinko ollut vielä ehtinyt nousta? Tämä ei kyllä ollut soturien pesä…
Ympärilläni painava ja kostea ilma tuntui kummalta ja hämärässä joudun todella pinnistelemään nähdäkseni ympärilleni. Huomasin, etten todellakaan ollut soturien pesässä. Kyyhötin ahtaan jäniksen tunnelin sisällä tietämättä reittiä pois. Kammoni ahtaita paikkoja kohtaan kiristi rinnassani. Karvani alkoivat nousta pystyyn ja katsoin vimmatusti ympärilleni.
“Huhuu! Huhuu!” huhuilin pimeyteen ahdistuneena. “Onko täällä ketään? Voisiko joku näyttää minulle tien ulos?”
Lähdin liikkeelle varovaisin, tärisevin askelin. Yritin löytää tieni ulos. Yritin päästä pois sieltä. En halunnut jäädä sinne enää yhtään sen kauemmaksi. En halunnut kuolla! En halunnut jäädä tunnelin syövereihin lopuksi iäkseni!
Yhtäkkiä tunneli loppui kesken. Olin törmätä suoraan seinään, mutta ehdin juuri ja juuri pysähtyä tassut liukuen. Kohotin päätäni vilkaistaakseni lapani ylitse, mutta pääni osui suoraan tunnelin kattoon ja vinkaisin kivusta. Ei kai se noin alhaalla ollut ollut vielä hetki sitten?
Onnistuin kääntymään ympäri, mutta yhtäkkiä silläkin puolella oli seinä. Katselin ympärilleni pimeässä tilassa, mutta ulkotietä ei enää ollut. Tunneli ympärilläni alkoi vähitellen kutistua ja kutistua ja puristaa minua läjään. Parkaisin paniikissa ja yritin kaivaa maata tassujeni alla, mutta en ollut tarpeeksi nopea.
Tunnelin seinien puristaessa kehoni kasaan, silmäni rävähtivät auki ja löysin itseni soturien pesästä, omalta makuusijaltani, selkä Sädesäihkeen selkää vasten, vapisemasta. Hengitin syvään. Se oli ollut vain unta. Minulla ei ollut mitään hätää.
Aamupartio tuntui raskaammalta kuin koskaan aikaisemmin. Koko kehoni tuntui olevan partiota vastaan ja mielessäni hyrräsi. Olin tuntenut pahoinvointia usein viime päivinä aikaisin aamusta ja tehtävien tekeminen oli alkanut tuntua päivä päivältä vaikeammalta. Sädesäihke oli sanonut, että minun pitäisi mennä käymään parantajan pesällä, kun olin vaikeroinut hänelle huonosta voinnistani, mutta olin vain ajatellut sen menevän ohitse – ja yleensä se menikin. Sinä aamuna tilanne ei vain ollut se.
Pysähdyin hengittämään raskaasti ja nieleskelemään ilmaa, kun huono oloni alkoi kavuta korkealle kurkkuun. Yökkäsin, mutten kuitenkaan oksentanut. Kyyristelin vain siinä hetken ajan, kun muut partion kissat tuijottivat minua huolestuneina. Kuinka noloa…
“Käärmekulta, onko kaikki kunnossa?” partiota johtava Mesitähti tuli kysymään minulta. Klaanin päällikkö… kuinka hienoa. Nolasin itseni sillä tavoin klaanin arvovaltaisimman kissan edessä…
“Joo, olen vain hieman huonovointinen. Ei tässä mitään, kyllä se menee ohitse!” vakuuttelin Mesitähdelle. Päällikkö kuitenkin siristi silmiään ja pudisti hieman päätään.
“Suosittelisin sinua käymään parantajan pesällä heti partion jälkeen tai jos vointisi huononee yhtään”, kolli naukaisi. Nyökkäsin vaivaantuneena.
“Jatketaan”, päällikkö naukaisi muulle partiolle ja lähdin löntystelemään heidän peräänsä. En kai voinut olla tulossa sairaaksi? Eihän niin voinut olla! Minulla oli liikaa soturin tehtäviä tehtäväksi muutenkin, ei minulla ollut aikaa kuluttaa aikaani turhanpäiväisesti parantajan pesällä tekemättä mitään.
“Oletko syönyt jotain pilaantunutta?” Leimusilmä tiedosteli ja vilkuili minua hieman. Sisälle pesään asteli Vienotassu, joka nyökkäsi minulle tervehdykseksi kantaessaan samalla yrttejä parantajien varastoihin.
“En tietääkseni ole syönyt mitään sopimatonta”, naukaisin. Leimusilmä nyökkäili ja istahti eteeni.
“Käärmekulta, minusta tuntuu, että antamiesi kuvausten perusteella saattaisit odottaa pentuja. Voisiko tämä olla mahdollista?” parantaja kysyi minulta rauhallisella äänellä. Katsoin häntä pöllämystyneenä. Ei voinut olla. Enhän minä…
“En tiedä”, naukaisin hiljaa. “Pidän tämän mielessä”, sanoin vielä, nousin ylös ja lähdin nopeasti ulos parantajan pesältä. Kompuroin ja katsoin kasvavassa paniikissa ympärilleni hakien katseellani tuttua oranssia turkkia.
“Sädesäihke missä sinä olet…” mutisin ahdistuneena.
“Käärmekulta? Kaikki kunnossa?” kuulin kumppanini äänen takaani ja käännyin heti hänen puoleensa ja heittäydyin häntä vasten. Hänen koko olemuksensa tuntui auttavan ahdistustani laskemaan.
“Sädesäihke… minä taidan odottaa pentuja…” kuiskasin hiljaa kumppanilleni kauhistuneena. Tunsin hänen sukivan päälakeani hellästi ja rauhoittelevan minua.
“Entä jos en osaa olla emo! Entä jos olen kuin Lotta? Entä jos menetän pennut!?” hermoilin kumppanini turkkia vasten.
//Säde?
