Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Emme luovuttaneet. Emme koskaan luovuttaisi. Sädesäihke ei ikinä jättäisi minua. Ei ikinä menisi sieltä, missä aita on matalin, jos kyse oli minun selviytymisestä. Ryhdyimme yhdessä tappelemaan korruptoitunutta emoani vastaan täysillä voimin. Saatoin vain tuntea adrenaliinin kulkevan kehoni läpi, kun taistelin omani ja pentujeni hengen edestä. En antaisi ikinä periksi, jos se oli minusta kiinni.
Taistelin sellaisella vimmalla, etten melkein edes huomannut Sädesäihkeen kadonneen viereltäni. Hän taisteli nyt Lotan kätyreitä vastaan taas sillä välin, kun emoni yritti pitää huolen siitä, etten enää palaisi koskaan takaisin leiriin. Sen en antaisi tapahtua.
Lotta sähisi jotain turhanpäiväistä naamalleni, kun oli saanut minut painettua maata vasten. En kuitenkaan täysin rekisteröinyt hänen sanojaan, koska taistelu oli liian rankkaa. Emoni painoi minua maahan ja puristi kynsiään syvälle lihaani. Heitin päätäni ja tartuin hampaillani hänen pehmeään lihaansa. Sitten revin. Purin leukani niin kovaa yhteen ja kiskaisin pääni taakse. Kuulin suuren naaraan päästävän hassun äänähdyksen ja kompuroivan pois päältäni. Lipesin hänen tassujensa alta pois ja syljin suustani karvat ja lihan.
Päästyäni tassuilleni huohottamaan näin vain Lotan lasittuneen katseen ja verilammikon, jossa hän makasi sätkien, ennen kuin hän pysähtyi, lopullisesti. Katsoin hänen elotonta ruumistaan jähmettyneenä. Olin tappanut. Olin tappanut kissan. Kissan, joka oli omaa sukuani. Hengitin kiivaasti ja tassuni tuntuivat heikoilta. Maailma ympäriltäni oli kadonnut. Olin oikeasti riistänyt jonkun hengen. En olisi koskaan uskonut sellaista.
Kun sain viimein maailmani taas laajennettua, Sädesäihke olikin vierelläni. Hän vilkuili hieman Lotan kuollutta ruumista kuin se voisi hetkenä minä hyvänsä nousta takaisin eloon kuin päällikkö, joka oli menettänyt yhden yhdeksästä hengestään. Kumppanini kysyi jotain voinnistani. Oli vaikeaa vastata, mutta sain kuitenkin jotain ulos suustani. Oranssi soturi johdatti minua takaisin leiriin. Siellä he saisivat tietää minun tappaneen. Inhoavaisivatko he minua?
“Emo!” kuulin kaukana takanani toisen Lotan kätyrin huudon. Hän lähestyi ruumista ja katsoi toista kätyriä epävarmasti. Emo? Oliko Lotalla enemmänkin pentuja? Oliko minulla sisaruksia? Kummaa. Niin kummaa. Lottahan oli vihannut pentuja – tai ainakin minua – miksi hänellä olisi enemmänkin?
Käänsin katseeni pois. Nämä kissat jäisivät vain muistoksi. He eivät olleet tärkeitä. He olivat yrittäneet tappaa. Tappaa ilman syytä.
Tähdet kimaltelivat taivaalla. Katsoin niitä etäisin katsein. Sädesäihke oli vierelläni ja pentutarhasta leijui maidon tuoksu kuonolleni. Minä asuin siellä nyt. Ja asuisin siellä vielä hyvän tovin. Niin kauan, että pentumme olisivat jo oppilaita.
Mielessäni leijaili edelleen Lotta. Se tunne, kun hänen verensä oli täyttänyt suuni ja kasvoni. Se tunne, kun olin nähnyt hänet elottomana maassa, eikä hän ollut noussut enää ylös. Hänen lasittunut katseensa, joka tuijotti kaukaisuuteen kuin yrittäen pitää ympäristöstään kiinni ilman, että vaipuisi ikuiseen pimeyteen. Ei kai hän sentään olisi päässyt Tähtiklaaniin?
Sädesäihke alkoi kysellä minulta kysymyksiä. Olin kollille siitä kiitollinen. Hän sai ajatuksen muualle siitä kaikesta. Oranssi soturi kyseli pentujen nimistä ja siitä jännittikö minua ja halusinko hänet mukaani synnytykseen. Oikeastaan en edes tiennyt. Ajatus kumppanini läheisyydestä sinä aikana tuntui samaan aikaan niin rauhoittavalta ja niin väärältä. Ajatus siitä, että *kukaan* oli kanssani silloin tuntui kummalta. Ahdistavalta.
“Olisin ehkä ennemmin vain parantajien kanssa. En halua, että pentutarhassa alkaa tuntua ahtaalta. Kuitenkin, jos siltä tuntuu, pyydän jotakuta hakemaan sinut paikalle”, naukaisin ja hymyilin heikosti oranssille kollille. Hän nyökkäsi.
“Selvä, tehdään sitten niin”, hän vastasi. Olin kiitollinen siitä, että hän ei loukkaantunut asiasta. Hän oli huolehtinut minusta niin paljon sen jälkeen, kun kimppuumme oli hyökätty. Hän oli pitänyt huolen, että en ollut tullut hulluksi parantajien hoidossa.
“Toivon, että pennut olisivat vaan jo syntyneet”, huokaisin. En siksi, että odotin pentujen syntyä niin kovasti – tai ehkä myös vähän siksi – vaan siksi, että toivoin vaan, että poikiminen olisi jo ohitse.
“Minä myös”, Sädesäihkekin naukaisi ja kuulosti melkoisen innokkaalta. Hymyilin hellästi.
“Sinusta tulee varmasti mainio isä”, kuiskasin hänelle hiljaa.
Siinä minä taas seisoin. Tassut ja naama veressä. Tällä kertaa kuitenkin ruumiita oli enemmän. Emoni, Lotta makasi maassa turkki verestä märkänä. Hänen molemmilla puolillaan olivat hänen nuoremmat pentunsa, hänen kätyrinsä, ne kissat, jotka olivat koettanet auttaa häntä tappamaan minut ja mahdollisesti myös Sädesäihkeen. Nyt he makasivat elottomina tassujeni edessä. Veren peitossa.
Vaikka toisin olisi luullut, ruumiit eivät aivan loppuneet vielä siihen. Kääntäessäni päätäni hieman näin pennut. Minun pentuni. Niitä oli kaksi. Toinen näytti aivan Lotalta ja toinen Kääpäkorpilta, vanhemmiltani. Sädesäihke yli kyyryssä niiden edessä, silmät suurina ja kauhun täyttäneinä. Tämä oli minulle jo tuttua. Olin nähnyt tämän unen jo monta kertaa. Siitä huolimatta se aina sai minut tuntemaan oloni kauheaksi.
Sädesäihkeen katse kertoi kaiken. Se kuinka hän katsoi minua niin petettynä ja niin surullisen vihaisena. Se sattui. Hän uskoi todella, että tappaisin pentumme sillä tavoin. Repisin omat pentuni. Omaa lihaa ja vertani.
Käänsin päätäni. En halunnut nähdä sitä enää. En halunnut nähdä mitään enää. Puristin vain silmäni kiinni ja huusin mielessäni siitä, kuinka halusin herätä. Kuinka halusin sen hulluuden jo olevan ohitse.
Se ei toiminut, ennen kuin kipu kulki kehossani. Silmäni aukesivat ammolleen ja päästin parkaisun. Pentutarhan hämärässä näin heti Kimalaistoiveen silmien aukeavan ja kiiltävän, kun hän heräsi ja katsoi minua. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun tunsin taas kivun. Supistuksia. Supistuksia!
“Pennut!” vingahdin ikikuningattarelle. Se oli kaikki, mitä hänen tarvitsi kuulla. Naaras oli heti tassuillaan ja suuntasi ulos pesästä ja selkeästi kohti parantajan pesää. Puristin silmiäni kiinni ja purin hammasta. Se kipu tuntui niin sietämättömältä sillä hetkellä. Niin kauhealta.
Pentujen tulo oli kestänyt jo liian kauan minun makuuni. Supistukset, joihin olin herännyt olivat alkaneet kutakuinkin siihen aikaan, kun aamupartio oli lähtenyt ja nyt aurinko alkoi lähestyä huippuaan. Olin aivan puhki, mutta pian se kaikki olisi ohi. Tämä oli viimeinen pentuni, joka asetettiin vierelleni etsimään maitoa. Pieni vaaleanruskea kolli raidoilla. Hän ei kuitenkaan liikkunut. Ei siirtynyt luokseni.
Kurotin kaulaani pentua kohden, mutta Leimusilmä oli nopeampi. Hän nappasi pennun ja alkoi nuolla ja hieroa sitä tahdikkaasti, mutta mikään ei muuttunut. Pentu pysyi liikkumatta. Niin liikkumatta. Liian liikkumatta. Parahdin voimattomasti näylle ja kaappasin pentuni vielä luokseni.
“Herää, rakas. Emo on tässä”, nau’uin hänelle hiljaa, mutta pentu ei liikkunut. Hänen matkansa päättyi ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaakaan. Niin epäreilua. Minun pentuni…
“Haen Sädesäihkeen”, kuulin Vienotassun kuiskaavan hiljaa, ennen kuin hän poistui pentutarhalta. Tunsin tyhjyyden sisälläni. Olin jo nyt epäonnistunut pentujeni kanssa. Yksi heistä oli jo poissa. Yksi, joka ei ollut koskaan ennättänyt näkemään maailmaa.
“Käärmekulta”, kuulin Sädesäihkeen lempeän nau’un. Katsoin kumppaniani hiljaa. Kaksi muuta pentua päästivät tavanomaisia pentuääniä, mutta tämä pienokainen tassujeni juuressa oli hiljaa.
“Olen pahoillani”, kuiskasin Sädesäihkeelle hiljaa. Hän tuli vierelleni ja pudisti päätään.
“Ei se ole sinun vikasi”, hän lohdutti ja katsoi pentua hiljaa. Näin hänen ilmeestään, että hänkin suri poikaansa, joka ei koskaan päässyt tuntemaan elämää ja maailmaa niin kuin me.
“Olisimpa vain voinut…” huokaisin. Tiesin itsekin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin, mutta silti tuntui siltä, että se oli minun vikani. Että minä olin epäonnistunut.
“Et olisi voinut muuttaa mitään”, oranssi soturi lohdutti minua hiljaa. “Haluatko antaa hänelle vielä nimen. Ja muillekin pennuille?”
Nyökkäsin, mutten saanut ääntä suustani. Katsoin taas vain elotonta poikaani, joka makasi liikkumatta tassujeni juuressa. Maailma oli niin julma. Liian julma sellaiselle pienokaiselle. Toivottavasti hän sai hyvän paikan Tähtiklaanissa.
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin jonkin olevan pielessä. En oikein osannut selittää sitä tunnetta, mutta vain tiesin, että kaikki ei voinut olla hyvin. Vierelläni tyttäreni Hyttyspentu ja Kärpäspentu uinuivat hiljaa. Heidän veljensä, jonka olimme nimenneet Muurahaispennuksi, ei olisi heidän kanssaan enää. Hänet oltiin haudattu aiempana iltana ja oli ollut hankalaa enää nukahtaa. Mielessäni oli vain kulkenut ajatus siitä, kuinka olin epäonnistunut emona.
Kurotin tassuani ja siirsin hieman erkaantuneen Hyttyspennun itseäni kohden. Sitten se osui minuun. Pennun keho oli viileä. Viileä! Mieleni meni heti paniikkiin ja yitin sydän tykyttäen lämmittää tytärtäni. Suin hänen turkkiaan ja vedin hänet lähelle yrittäen saada hänet juomaan maitoa. Pentu ei kuitenkaan tehnyt elettäkään minua päin.
“Ei, ei, ei, ei, ei, ei! Hyttyspentu! Hyttyspentu herää! Herää rakas!” vikisin ja yritin saada kilpikonnakuvioisen pennun heräämään. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Hän tuntui niin… elottomalta. Ei hänkin voisi olla… En antaisi tämän olla totta!
“Hyttyspentu! Emo on tässä! Lämmitän sinua! Pidän sinusta huota! Herää nyt vain!” anelin kuin asia voisi enää muuttua. Toivoin, että se voisi muuttua. Todella toivoin niin.
“Käärmekulta? Mikä on vialla?” Nokkospilvi kysyi ja kohotti hieman päätään käärien häntänsä suojelevasti omien pentujensa, Hellepennun ja Ahvenpennun ympärille. Katsoin toiseen kuningattareen vauhkona.
“Hyttyspentu! Hän on aivan kylmä!” parkaisin. Naaras kurotti kaulaansa ja katsoi, kun yritin lämmittää pienokaistani. Kun yritin tuoda hänet takaisin kuolleista.
“Käärmekulta, olen pahoillani-” naaras aloitti, mutten suostunut kuuntelemaan häntä.
“Ei! Hän herää vielä! Anna hänelle hetki! Kyllä hän toipuu, hänen täytyy!” panikoin ja painoin itseni vasten kilpikonnakuvioista pentua. En halunnut antaa minkään satuttavan häntä. En halunnut myöntää, että hän oli poissa. Hän ei olisi poissa, jos vai uskoisin tarpeeksi! Hän olisi edelleen kanssani! Edelleen voimissaan ja eloisa!
“Käärmekulta…” Nokkospilven ääni oli täynnä myötätuntoa. Tunsin sen murtavan maailman ympärilläni. Enkö osannut tehdä mitään oikein? Näinkö tämä todella menisi? Tulisiko koko jälkikasvuni kuolemaan tassuissani parissa vaivaisessa auringonnousussa?
Käärin Kärpäspennun sisartaan ja minua vasten. Hän oli vielä hengissä. Hän vinkaisi liikkeistä ja suuntasi aina lämpöä kohti. Hän ei saisi kuolla! En antaisi hänen! Vain oman kuolleen ruumiini ylitse!
“Ei hätää, Kärpäspentu. Hyttyspentu on kyllä kunnossa, hänellä on vain hieman kylmä”, naukaisin tyttärelleni hiljaa. Halusin vain uskotella asian itselleni. Halusin sen olevan totuus. Halusin todella, että Hyttyspentu heräisi vielä. Että hän hakeutuisi lämpööni ja etisisi minusta turvaa.
“Mikään ei enää ikinä satuta pentujani”, kuiskasin hiljaa itselleni ja käärin itseni Kärpäspennun ja liikkumattoman Hyttyspennun ympärille. Yritin pitää kiinni kaikesta siitä, mitä minulla vielä oli. En halunnut menettää sitäkin. Halusin todistaa, että pystyin olemaan emo. Todella pystyin.
//Säde, jos haluu vielä tulla tänne?
