Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Sädesäihkeen painostus siitä, miksen ollut kertonut vaarasta alkoi inhottaa minua. Yritin parhaani mukaan olla normaali ja antaa ympäripyöreitä, yksinkertaisia vastauksia.
“Ymmärrän. Minulle kyllä voit kertoa, jos jotakin tapahtuu. En halua, että joudut pitämään kaiken itselläsi” Sädesäihke naukui. Nyökkäsin vaisusti ja katselin vuorostani tassujani.
“Olen pahoillani, etten kertonut sinulle. En ajatellut sinun pahastuvan siitä. Olen niin kamalan pahoillani, jos satutin tunteitasi! Se ei ollut tarkoitus! En halua, että vihaat minua, anna anteeksi!” nau’uin surkistuneena.
“Ei, ei! Ymmärsit nyt väärin! En tarkoittanut, että olisin vihastunut tai surullinen siitä, en vain halua, että sinulle sattuu jotain!” kolli naukui nopeasti ja kosketti kylkeäni hellästi etutassullaan.
“Olen silti pahoillani. Lupaan kertoa sinulle tulevaisuudessa, jos jotain vastaavaa sattuu vastaan uudelleen. En halua, että tunnet olosi petetyksi, koska pidän salaisuuksia sinulta. Olemmehan me ystäviä kaiken kaikkiaan…” sanoin, vaikka olinkin kovin epävarman kuuloinen lopussa. Olimmeko me edes enää vain ystäviä? Olimmeko me jotain muuta? Mitä Sädesäihke ajatteli? Olimmeko vain ystäviä hänen silmissään vai kenties myös jotain suurempaa?
//Säde?
