Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Juttelimme Sädesäihkeen kanssa rennosti, minun makoillessani parantajan pesän sairaspedeillä. Kolli huolehti, että minulla oli varmasti kaikki hyvin, joka oikeastaan lämmitti sydäntäni. Tuntui mukavalta, kun kolli tuntui olevan aidosti huolissaan. Hän höpötti niitä näitä ja saattoi välillä kysyä sattuiko minua tai voinko hyvin.
Pian kuitenkin pesään saapui Leimusilmä. Hänen olemuksestaan huokui huoli, joka tuntui karmivalta. Normaalisti kollista ei huomannut hirveämmin, kun hän oli huolissaan. Katsoin häneen peloissani. Mitä oli tapahtunut?
“Syreenisumu haluaa nähdä perheensä”, parantaja ilmoitti. En tiennyt huolestuako vai ei. Oliko naaraalla kaikki hyvin? Miksi hän halusi nähdä perheensä? Oliko hän kunnossa?
Nousin ylös Sädesäihkeen perässä, mutta Leimusilmä katsahti minuun merkittävästi.
“Sinun pitäisi levätä. Haavasi voivat vielä aueta ja-” keskeytin parantajan hännän heilautuksella.
“Jos Sypressikuiske haluaa nähdä perheensä, minä menen. Olen pahoillani, jos tämä aiheuttaa sinulle ja Vienotassulle enemmän hommaa, mutta minä *vaadin* päästä katsomaan häntä. Jos jokin on pielessä, haluan olla hänen luonaan”, naukaisin päättäväisesti. Leimusilmä taisi tajuta, että väittelystä ei olisi apua. Lähdin siis Sädesäihkeen vierellä huolesta pyöreänä kohti pentutarhaa.
Kun koko Sypressikuisken perhe oli siinä, tunnelma oli aika kireä. Kaikki tiesivät, että jokin oli vialla. Oli vain selvää, että Sypressikuiske oli viimeisillä hetkillään, vaikka yritinkin kieltää asian itseltäni. Tuntui vain siltä, että jos hän kuolisi, maailmani murenisi.
Sypressikuiskeen katseessa oli lasittunut hehku, kun hän avasi silmänsä. Tuntui kamalalta katsoa hänen tuskan täyteistä ilmettään. Hänen tuskansa katsominen toi minullekin tuskaa. En saattanut uskoa, että näin oli päässyt käymään. Sypressikuiskeen olisi kuulunut elää vielä kauan ja olla tukenani aina hädän ja pelon hetkinä, tai ehkä olin kovin itsekäs ajatellessani niin.
Kun Sypressikuiske alkoi puhua, en voinut pidätellä kyyneliä. Ne kihosivat silmiini ja oleskelivat siinä, kunnes olivat koonneet itsestään tarpeeksi suuren kyyneleen, joka sitten vieri alas poskeani, kuin mäkeä. Oloni oli karmea, mutta saatoin vain uskoa, että muidenkin olo oli vähintäänkin yhtä kamala.
Katsoin surun kangistamana, kun naaras viimein lopetti puhumisen ja sen mukana vähitellen myös hengittämisen. En saattanut uskoa sitä. Suru ja menetyksen tuska peittivät haavoistani tulevan kivun, joka riehui kehossani. Painauduin vasten Sädesäihkettä, jonka keho nyki hänen nyyhkyttäessään voimattomasti vierelläni.
“Olkoon sinulla hyvä pyyntionni Tähtiklaanissa”, nau’uin hiljaa ääneni värähtäen. En ollut edes varma oliko kukaan muu kuullut sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Ei sitä oltu tarkoitettu muille, vain ja ainoastaan Sypressikuiskeelle.
Makasin surkeana parantajan pesässä. Muistelin valvojaisia. Yö oli ollut kylmä ja taivas kirkas. Tähdet olivat sentään kimmeltäneet taivaalla merkiten sitä, että Sypressikuiskeen matka Tähtiklaaniin oli ollut sentään mutkaton ja nopea.
Kuulin askelia. Pian Sädesäihke saapui pesään. Hänenkin kasvonsa olivat edelleen täynnä tuskaa. Olisin nuossut ylös, mennyt häntä vastaan ja painautunut häneen kiinni, mutta Vienotassu oli pyytänyt minua olla mahdollisimman liikkumatta, koska valvojaisissakin haavani olivat auenneet uudelleen ja hän oli joutunut hoitamaan ne uudelleen.
Sädesäihke ei sanonut mitään, en sanonut minäkään. Tuijotimme toinen toistamme hiljaa tietämättä pitäisikö sanoa mitään. Tuntui hyvältä olla vain hiljaa ja ajatella yksin. Olin tuskin puhunut sitten sen jälkeen, kun olin palannut pesään lepäämään valvojaisten jälkeen. Oikeastaan en ollut edes levännyt. Olin vain makoillut koko ajan ja katsellut maata. En saattanut nukkua, en vain saanut unta.
Sädesäihke asettui vierelleni. Hänen hengityksensä rauhoitteli minua.
“Oletko syönyt mitään?” Sädesäihke kysyi varovasti. Hänen äänensä oli väsynyt ja hän näytti uupuneelta. Ymmärsin täysin miten murjotulta kollista tuntui. Minun tuskani ja suruni oli edelleen niin kovaa, etten saattanut tuntea haavojeni kirvelyä juuri lainkaan.
“Ei ole nälättänyt”, vastasin hiljaa. Auringonvalo tunkeutui sisään pesään. Aurinko olisi varmasti jo huipussaan.
“Sinun pitäisi kyllä syödä”, Sädesäihkeen ääni oli lempeä. Ymmärsin minä hänen huolensa kyllä.
“oletko sinä syönyt mitään?” kysyin vastaukseksi. Kolli pudisti heikosti päätään.
“Ajattelin, että voisimme syödä yhdessä”, hän naukui ja katseli tassujaan. Muistin silloin mitä Sypressikuiske oli kollille sanonut viimeisillä hetkillään. *”Sädesäihke, pysy urheana ja lupaa, että kerrot tunteistasi.”* Hänen sanansa pyörivät mielessäni. *Tunteistaan. Tunteistaan ketä kohtaan?*
“Ei minun tee mieli syödä. Voit sinä jotain ottaa, mutta minä ennemmin lepäisin”, naukaisin hiljaa ja painoin pääni sammaliin. Kolli huokaisi hiljaa.
“Silloin minäkään en syö. Suren emoa aivan yhtä paljon kuin sinäkin”, hän sanoi asettuen makuulle sammalpetini viereen.
“Tiedän, että suret. Mikset surisi? Sypressikuiske oli niin ihana”, vastasin hiljaa ja suljin silmäni hitaasti. Miksi Sädesäihke oli edes tullut luokseni? Miksei hän ollut halunnut surra hänen sisarustensa tai isänsä kassa? Vaikka olimmekin ystäviä ja surimme samaa kissaa, se ei ollut sama asia kuin oman perheen kanssa sureminen, tai minkäs minä tiesin, kun en ollut koskaan niin tehnyt.
“Kiitos, kun tulit. Sinun läsnäolosi rauhoittaa samalla tavoin, kuin Sypressikuiskeen läsnäolo silloin, kun olin hänen kanssaan”, kerroin hiljaa Sädesäihkeelle. Se oli totta. Jotenkin, kun kolli oli vain päättänyt surra kanssani, se oli saanut minut hieman rauhoittumaan. Ehkä pääsisin vielä yli Sypressikuiskeen kuolemasta. Elämä ei tulisi olemaan sama ilman häntä, mutta minulla oli edelleen hänen poikansa. Minun rakkain ystäväni. Minulla oli Sädesäihke.
//Säde?
