Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Nopeasti ennen kuin kerkesin asiaa edes tajuta, olin pökertynyt. Pimeys velloi ympärilläni, kuin jokivesi, johon olisin pudonnut. Tuntui siltä, että hukkuisin. Hengittäminen kävi kipeää, mutta niin kävi myös kaikki muukin. Yritin siis vain parhaani mukaan pysytellä paikallani. Kuitenkin pimeyden jokimainen pyörteily tuntui liikuttelevan raajojani kipeästi, pian niin kipeästi, että silmäni rävähtivät auki ja pääni ponnahti pystyyn.
Vienotassu, Eloklaanin parantajaoppilas, vingahti ja loikkasi kauemmas. Hän oli ollut vierelläni ja ilmeisesti säikähtänyt sitä, miten olin niin yllättäen herännyt. Katselin sumein silmin ympärilleni ja tajusin, että minut oli viety parantajan pesään – vai olinko sittenkin mennyt sinne itse? Vienotassu oli paikannut haavojani ja saatoin vain olettaa, että hän oli kokeillut oliko mikään paikka murtunut ja olin herännyt siihen.
“Anteeksi, jos säikäytin sinut, Vienotassu”, pyytelin anteeksi käheällä äänellä. Parantajaoppilas katsoi minuun suurin silmin.
“Ei se mitään”, hän piipitti ja siirtyi taas vierelleni tutkimaan haavojani. Oppilas ei sanonut mitään, mutta en kyllä minäkään. Hiljaisuus oli ihan hyvä. Minusta tuntui, että olin liian väsynyt ja lyöty edes vain olemaan. Halusin lillua takaisn siihe pimeyteen, jossa olin vielä hetki sitten maannut.
“Voin antaa sinulle unikonsiemeniä, jos sattuu liian paljon, ja jos pystyt niellä ne”, Vienotassu naukaisi hiljaa, kuin olisi lukenut ajatukseni. Katsoin oppilaaseen hetken hiljaa, kuin en olisi ymmärtänyt, mitä hän oli minulle sanonut. Vienotassu avasi juuri suunsa toistaakseen, mutta keskeytin hänet.
“Se olisi mainiota, kiitos”, naukaisin käheästi ja painoin pääni sammaliin väsähtäneenä. Seurasin katseellani, kuinka Vienotassu kävi hakemassa pari unikonsiementä ja laski ne sitten eteeni.
“Syö ensiksi vain toinen. On parempi, että tiedämme onko kipu mennyt ohi, kun jäät parantelemaan haavojasi, mutta jos kipu on liian sietämätöntä, voit syödä myös toisen”, nuori naaras naukui nopeasti ja keskittyi taas haavoihini. Lipaisin toisen siemenistä kielelleni ja pohdin hetken oliko se määrä pureskella vai kenties niellä kokonaisena, mutta päädyin sitten pureskelemaan, koska tuntui, etten voisi nielaista sitä, jos se olisi kokonainen.
Painoin taas pääni sammalille, kun olin saanut siemenen syötyä. En vain saattanut enää pidätellä sitä. Se tuntui liian painavalta, enkä halunnut kuluttaa viimeisiä voimiani vain siihen, että pitelin päätäni pystyssä. Joskus oli vain terveellistä, että näytti olevansa heikko, kuten tässä tilanteessa. Suljin silmäni toivoen voivani levätä, mutta peläten, etten enää heräisi.
Löysin itseni pian aurinkoisesta viherlehden metsästä. Hetken ajan seisoskelin paikoillani hämmentyneenä ja sitten kauhu hiipi sisälleni. Oliko se Tähtiklaani? Enhän vain ollut kuollut? Kuitenkin siellä oli tyhjää. Ei näkynyt jälkeäkään yhdestäkään tähtiturkkisesta kissasta, joka olisi minua tullut hakemaan
“Mitä ihmettä minä teen täällä?” pohdin ääneen ja kääntelin päätäni tutkien metsää. Se oli tiheää havumetsää, eikä näyttänyt aivan Eloklaanin reviiriltä – eikä kyllä täysin Kuolonklaaninkaan sen perusteella, mitä minä siitä pelastus retken jälkeen muistin. Hämmennys kupli sisältäni. Miksi minä olin siellä?
“Onko täällä joku? Voisiko joku kertoa minulle, mitä minä täällä teen?” huhuilin syvemmälle metsään, missä varjot peittivät maata ja saivat sen näyttämään karmivalta. Katselin varjoihin kuin odottaen jonkin hyökkävän sieltä suoraan kimppuuni. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oli hiljaista; ihan liian hiljaista. Linnut eivät laulaneet, sirkat eivät siritäneet, tuuli ei humissut tai heilutellut puiden lehtiä.
Takaani kuului askelia. Käännähdin ympäri silmänräpäyksessä. Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään. Karvani nousivat pystyyn. Mitä oli tekeillä? Katselin vimmatusti ympärilleni, jos vaikka löytäisinkin jotain, mikä selittäisi äskeisen, mutta mitään ei näkynyt.
Yhtäkkiä tunsin kosketuksen kyljessäni. Käännähdin ympäri taas, mutta mitään ei näkynyt. Pian kosketus tuntui uudelleen. Katsoin silmät pyöreinä ympärilleni ymmärtämättä mitä oli meneillään.
Kohta kylkeeni tökättiin taas ja sitten minua alettiin ravistaa. Nostin pääni sammalilta haukkoen henkeä, kuin olisin juuri tullut veden alta. Räpyttelin sumeita silmiäni ja näin Sädesäihkeen edessäni.
“Säikäytit minut! Vaikutit siltä, että näit painajaista ja sitten lopetit hetkellisesti hengittämisen. Luulin, että koulet!” kolli naukaisi silmät kauhusta ja huolesta kimmeltäen. Haukottelin ja vaihdoin asentoa. Menin makuulle niin, että makasin kyljelläni pää pystyssä ja tassut vatsaani vasten vedettynä.
“On suloista, että huolehdit minusta noin”, naukaisin hymyillen kollille.
//Säde?
