Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Tunsin katseen turkillani, kun vaanin oravaa. Ei tuntunut mukavalta, kun kuolonklaanilaisten täytyi olla koko ajan vartioimassa heidän tekemisiään. En kuitenkaan voinut nyt keskittyä siihen. Lehtisade oli jo alkanut ja lehtikatoon ei varmasti olisi kamalan kauaa. Siristin silmiäni ja hiivin erittäin varovasti kohti oravaa. Se ei kuullut minua, joten pääsin helposti erittäin lähelle. Loikkasin lopulta sen niskaan ja näykkäisin sitä niskasta siististi tappopuraisulla. Se valahti veltoksi ja veren maku puski suuhun. Tiputin oravan maahan ja tökkäsin sitä käpälälläni. Se oli kohtuullisen pulska ja sillä olisi voinut hyvin ruokkia klaaninvanhimmat tai ainakin osan heistä.
Hautasin oravan nopeasti ja lähdin etsimään lisää riistaa. Haistelin ilmaa suu raollaan. Yritin erotella uudempia ja vanhempia hajuja toisistaan. Kuitenkin kuolonklaanilaisten kitkerä haju tunki myöskin suuhuni. Olin alkanut tottua siihen jo, mutta en edelleenkään pitänyt siitä.
Pian sieraimiini tulvahti voimakas linnun haju. Katsoin taivaalle ja näin pienen lintuparven lentelevän sinne tänne ilmeisesti ruuan toivossa. Ilo syttyi sisälläni. Joskus muutama kuu sitten ollut masentuneisuuden tunne oli jo selkeästi kadonnut. Hymyilin ja lähdin jahtaamaan lintuja. Seurasin niitä varovasti etsien paikkaa, jossa edes yksi ruokailisi. Tunsin edelleen polttavaan katseen niskassani, mutten välittänyt siitä enää.
Pian olin törmätä oksaan, kävellessäni kohti lintuja. Olin aivan lähellä kolmen linnun ruokailupaikkaa. Arvelin etten millään voisi saada niitä kaikkia, mutta ehkä onnistuisin nappaamaan edes yhden. Hiippailin kuitenkin välittämättä eteenpäin. Jännitin lihakseni ja katsoin hiljaa lintuja. Viileä tuulenvire toi niiden hajua naamalleni ja luimistin korvani. Hengitin syvään ja loikkasin lähimmäistä lintua kohti samalla toisiksi lähintä etukäpälälläni siipeen raapaisten. Linnut rääkyivät ja haukkasin äkkiä tassuissani olevalta siivekkäältä kurkun auki ja sitten viilsin toisen linnun vatsan auki kaulasta pyrstöön asti.
Hymyilin leveästi kääntyessäni ympäri. Näin muun partion jo kokoontuvan ja kävin nappaamassa vielä oravani ja liityin heidän juokkoonsa.
“Mahtavaa työtä Käärmekulta!” Unikkohämy naukaisi. Naaras oli napannut kaksi pulskaa hiirtä. Partiossa oleva Kuutamolaine oli napannut mustarastaan ja hänen oppilaansa ja minulle ei niin mieluinen kissa Vihatassu sen sijaan seisoi muiden seurassa tyhjin tassuin.
“Huono tuuri?” kysyin kollilta mennessäni häntä hieman lähemmäs. Kollivain mulkaisi merkitsevästi ja käänsi katseensa vihoissaan. Päättelin siis, että oppilas ei halunnut jutella. Oikeastaan asia ei minua edes haitannut. En ihmetellyt lainkaan, että hän oli vieläkin oppilas, hän ei nimittäin koskaan vaikuttanut kuuntelevan ja oli vain aina hyökkääjän roolissa.
Pyöräytin hieman silmiäni lähtiessäni kollin luota pois. Ei hän kuitenkaan haluaisi olla tekemisissä kanssani. Partio kaiken lisäksi lähti silloin matkaan. Kuljin hiljaa vaikeasti kahta lintua mukanani kantaen. Kyyhkypyrähdys – joka oli toiminun vahtina saalistuksen ajan – oli ottanut oravani kantoosa. Tunsin tassujani kutkuttavan, kun ajattelin Sädepennun ilmettä, kun saapuisin leiriin niin paljon riistaa mukanani. Pentu olisi varmasti innosta ratkeamaisillaan.
Hymyillen tunkeuduin sisään leiriin, mutta Sädepentu ei ollut minua vastassa. Asia harmitti minua vähän, mutta oletin, että kolli olisi nukkumassa. En aikonut siis häiritä nuorta pentua vaan sen sijaan kävin viemässä lintuni tuoresaaliskasaan ja menin sotureiden pesään. Siellä ei ollut vielä siihen aikaan paljoa kissoja, mutta muutamia kuitenkin oli. He joko juttelivat keskenään, leppoisasti maaten tai nukkuivat omilla sammalillaan. Menin itsekin makuulle ja laskin pääni sammaliin. Katsoin hetken aikaa vielä muita sotureita, jotka vaihtoivat kieliä keskenään kuolonklaanin Lokkimielen kuunnellessa heitä korvat höröllä. En ollut varma miten tähän suhtautua. Hän ei ollut kaikista pahin kissa, mutta ei mikään mieleisinkään, tai oliko se edes yllätys, jos hän kerran oli Kuolonklaanista ja minä Eloklaanista. Suljin siis silmäni ja annoin itseni tuudittua uneen.
Lihakseni tuntuivat jännittyvän ajatellessani aikaisempaa untani. Olin tavannut tähtiklaanin kissoja sekä muita eloklaanin kissoja. Meidän oli määrä pelastaa klaanimme Kuolonklaanin alaisuudesta. En ollut ymmärtänyt unta ja olin epäillyt sen vain olevan mielikuvitukseni ja stressini tuotosta, mutta muut kissat, jotka olin unessa nähnyt olivat hieman vaikuttaneet siltä, että heillä ei ollut kaikki aivan normaalilla malilla. He käyttäytyivät kummasti, enkä ihmetellyt asiaa, jos uni oli tosiaan ollut totta. Siitä oli jo jonkin aikaa, kun olin unen nähnyt, mutta se oli vielä kirkkaana mielessäni.
Pudistelin päätäni ja kävelin tuoresaaliskasalle. Kysyin kävellessä ohimellen Lampiväreeltä olivatko kuolonklaanilaiset jo syöneet ja tämä nyökkäsi päätään myöntävästi sanaakaan sanomatta. Kävelin siis vain suoraan valikoimaan itselleni jotain syötävää.
Löysin kasasta hyvännäköisen jäniksen ja raahasin sen sivummalle. Ajattelin, että etsisin jonkun, jonka kanssa sen jakaisin. Huomasin entisen mestarini Kultasiiven ja menin naaraan luokse jänistä hampaissani kiikuttaen.
“Haluatko jakaa tämän jäniksen kanssani?” kysyin naaraalta laskiessani ruskean otuksen maahan. Kultasiipi hymyili lempeästi.
“Toki”, hän sanoi ja asettui jäniksen äärelle kanssani.
Söin oman osuuteni nopeasti ja jäin istuskelemaan lähistölle Kultasiiven ruokailua seuraten. Naaras söin jänistä tarkoin siistein haukuin ja pureskeli tarkasti. Kaiken sen jälkeen hän nousi ylös ja istahti vierelleni.
“Miten sinun soturinelämäsi on mennyt?” hän kysyi minulta.
“Hyvin. Aika on tuntunut kulkevan kuin siivillä. En voi uskoa, että on jo lehtisade. Kohtahan on lehtikato!” sanoin ihmeissäni. Kultasiipi kehräsi hellästi.
“Entäs miten sinulla on mennyt?” kysyin kohteliaasti.
“Normaalia elelyä vain tai… niin normaalia kuin se nyt voikaan olla”, hän sanoi ja ymmärsin heti, mitä naaras tarkoitti. Hymyilin hänelle ja nousin venytellen ylös.
“Lähden varmaankin partioimaan pian, mutta oli mukava taas jutella”, naukaisin ja tassuttelin pois. Kuulin naaraan heipat vielä himmeänä kaikuna ja sitten se katosi.
Kävelin unenpöpperöisenä sotureiden pesään. Olin ollut koko päivän partioimassa tai muuten ryntäämässä paikasta toiseen. Olisin halunnut käydä vielä pentutarhassa tapaamassa Sädepentua ja Sypressikuisketta sekä Lehtomyrskyä ja tämän ‘uusia’ pentuja. En ollu kerennyt tavata hänen pentujaan, vaikka niiden syntymästä olikin jo jonkin aikaa. Minusta tuntui itsekkäältä vain olla tulematta tervehtimään, vaikka minulla välillä aikaa olikin. Käperryin siis pieneksi mytyksi hiljaa omille makuusammalilleni. Päätin itsevarmasti, että menisin heti aamuauringon ensimmäisten säteiden tunkiessa pesään katsomaan Sädepentua, Sypressikuisketta, Lehtomyrskyä ja ystäväni pentuja. Laskin Häntäni kuonolleni ja suljin silmäni, mutta uni ei millään malttanut tulla. Tuntui menevän kuita tai jopa vuodenaikoja siinä minun pyöriessäni toivottomasti. Nousin ylös ärtyneenä. Aurinko ei ollut vielä laskenut täysin ja aukiolla oli vielä harvakseen kissoja, joten ajattelin mennä kurkkaamaan parantajan pesään.
Astelin sisään pesään hiljaa ja katselin ympärilleni toivoen löytäväni jotain, mitä voisin käyttää unen saamiseksi, mutta varastot olivat tyhjillään, kun kukaan niitä ei ollut hoitanut. Tukahdutin mourun ja tassuttelin aukion laitaa takaisin sotureiden pesään. Milloin unen saamisesta oli tullut niin hankala tehtävä? Huokaisten tunkeuduin takaisin sisään ja astelin varovasti kissojen ylitse kohti omaa petiäni. Painoin pääni tassujeni päälle ja yritin rauhoittaa itseni nukkumaan. Tuntui mahdottomalta saada unta, mutta kyllä se lopulta sieltä tuli.
Olin toivonut uusia unia tähtiklaanin metsästysmailta, mutta en ollutkaan nähnyt minkäänlaista unta. Tunsin ärtymyksen leviävän sisälläni, mutta työnsin sen taka-alalle. Voisin tehdä jotain hyödyllistä.
Pimentovarjo määräsi minut partioon. Kävelin siis muiden partion jäsenten kanssa pitkin reviiriä varmistamassa, että mitään tavallisesta poikkeavaa ei sattuisi olemaan siellä. Tunsin tuulen turkissani ja värähdin. Miksi aika kulki niin nopeaa? Kohta lumi sataisi maahan ja joutuisin kestämään lehtikadon kylmyyttä.
Olin lähes törmätä edessäni kulkevaan Uskolintuun, kun partio yhtäkkiä hidasti vauhtiaan. Onnistuin juuri jarruttamaan ajoissa ja huokaisin sitten helpotuksesta taaksepäin astuessani. Lätäkkölempi sanoi, että olisi aika suunnata takaisin leiriin, ja minä pidin ideasta. Hymyilin hieman itsekseni, kun viimein suuntasimme takaisin leiriä kohden.
Tunkeuduin leirin sisäänkäynnin läpi sisään. Auringon harvat säteet iskivät ruskeaan turkkiini pilvien takaa ja tunsin niiden lämmön. Paistattelin valonsäteiden lämmössä hetken ja sitten siirryin leirin reunalle pesulle. Kuitenkin pian Sädepennun ääni keskeytti pesuhetkeni.
Kolli tuli minua kohti innoissaan ja kertoi miten oli voittanut Korpipennun – yhden Lehtomyrskyn pennuista – leikkitappelussa.
“Hienoa työtä Sädepentu”, kehuin hymyillen. Ruskea naaraspentu hiippaili kollin vierelle ja huomasin hänen naamallaan hivenen nyrpeän ilmeen.
“Olisi ollut mukavaa nähdä, miten taitavia te olette”, naukaisin. “Mutta valitettavasti tulin liian myöhään paikalle. Toivottavasti kuitenkin saan ihailla voimaanne ja taitoanne jo pian”, jatkoin. Korpipennun ilme oli edelleen nyrpeä ja ehkä myös hieman vihamielinen. Katsoin tätä hiljaa miettien, miksi naaras vaikutti niin agressiiviselta. Korpipennun ilme ei värähtänyt, kun tuijotin häntä suoraan silmiin. Naaras vain… tuijotti.
//Säde?
