Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Katselin tytärtäni rakkaus katsettani kastaen, kun hän uinui hiljaa minun vierelläni. Hän oli niin täydellinen. Oli hän sitten mykkä tai ei hän oli täydellisin asia, mitä maailmasta saattoi löytää. Hän oli niin kaunis, niin suloinen, niin… täydellinen. Mikään ei voisi koskaan rikkoa rakkauttani häneen. Ei ikinä.
Käärin häntäni tiiviimmin hänen ympärilleen ja laskin kuononi aivan hänen vierelleen. Minulla meinasi tulla tippa linssiin silkasta rakkaudesta tytärtäni kohtaan. Tai ehkä myös kaipuustani muita pentujani kohtaan, mutta eniten silkasta rakkaudesta. Toivoin, että Kärpäspentu ei jättäisi minua koskaan. Toivoin myös, että Muurahaispennulla ja Hyttyspennulla oli hyvä olla Tähtiklaanissa.
“Joku päivä tapaamme jälleen. Joku päivä saamme olla taas yksi suuri perhe. Emme toivo, että se päivä on liian pian, mutta silti odotamme sitä päivää lämmöllä ja ilolla. Toivomme vain, että saamme olla kaikki taas yhdessä ja viettää päivämme toisiamme varjellen”, kuiskutin hiljaa pääasiassa vain itselleni. Tähtiklaanissa minua odotti monet kissat. Siellä oli Kääpäkorppi, Sypressikuiske, Jänötassu, Lehtomyrksy, pentuni ja niin monet muut minulle rakkaat ja läheiset kissat. Joku päivä saapuisin heidän luokseen ja he saisivat olla ylpeitä siitä, mitä olin ennättänyt elämäni aikana saada aikaan.
“Sitten saamme jakaa tarinoitamme elämistämme ja varjella niitä kissoja, jotka eivät vielä ole kanssamme. Pidämme heistä huolta ja yritämme varmistaa heille turvallisen elämän ja reitin Tähtiklaaniin”, jatkoin vielä hiljaista höpöttämistäni. Toivoin, että se ei herättäisi muita pentutarhalla nukkuvia kissoja, mutta toki en sentään puhunut mistään pahasta, joten ehkä kukaan ei pahastuisi kuulla jorinoitani.
Suljin silmäni ja kuvittelin itseni osana Tähtiklaania. Siellä minulla olisi vastassa kaikki rakkaat kissani. Pentuni, isäni, Sypressikuiske, ystäväni, joka ikinen kissa, joka oli koskaan ollut apunani ja menehtynyt ennen minua. He pitäisivät huolta, että en murehtisi mistään turhasta. He varmistaisivat, että tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi Tähtiklaanissa. Minulla ei ollut huolta. Kuolemani jälkeen saisin tavata heidät kaikki taas ja se sytytti lämmön sisälläni suureen roihuavaan liekkiin.
Hoipertelin eteenpäin pää pyörälläni. Maailma pyöri silmissäni niin nopeasti ja oli vaikea hengittää. En osannut enää reagoida tai toimia. Tuntui, että kaikki minun elintoimintoni pettivät minut.
Mätkähdin maahan ja haukoin henkeä kiihtyvään tahtiin. Kaiken sen udun ja pyörteilyn keskellä näin Kärpäspennun. Rakkaan tyttäreni. Hän seisoi siellä ja tapitti minua suloisilla suurilla silmillään tietämättömänä. Hänen takanaan nousi suuri epämuodostunut varjo, joka alkoi ottaa Lotan siluetin itselleen. Emoni murhanhimoinen katse kohdistui tyttäreeni ja sydämeni jätti lyönnin välistä.
“Ei! Kärpäspentu, varo!” kiljahdin ja juuri silloin Lotta iski hampaansa tyttäreni niskaan. Yritin räpiköidä pystyyn, mutta olin liian heikkona.
“Minähän tapoin sinut! Minä annoin sinun kuolla ja vuotaa kuiviin! En edes koskaan tehnyt sinulle mitään väärää! Sinä vain päätit vihata minua ilman syytä!” parkaisin ja yritin kurotella velttona emoni hampaissa roikkuvaa mustaa möykkyä kohti. Lotta tiputti hänet maahan kuin tuoresaaliin.
“Pilasit elämäni ja nyt minä pilaan sinun. Saatat luulla tappaneesi minut, mutta olen aina osa sinua. Olen emosi. Sinä olet lihaa ja vertani. Sinussa on aina hieman minua, etkä koskaan pääse minusta eroon!” Lotta rääkkyi. Ajatus ällötti minua. En ollut yhtään kuten hän! Minä en vihannut pentujani syyttä suotta! En halunnut jättää tai tappaa heitä! Ei ollut minun syytäni, että Muurahaispentu ja Hyttyspentu olivat kuolleet! …Eihän?
“Nauti elämästäsi, typerys. Vielä, kun sinulla se on”, naaras naukaisi vielä ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti tassuttamaan pois taakseen katsomatta. Syöksyin heti Kärpäspennun luokse, mutta mustaturkkinen tyttäreni oli veltto ja hänen lämpönsä alkoi hiipua pois. Päästin kovaäänisen voihkaisun ja tungin kuononi hänen turkkiinsa.
Silloin tunsin tökkimistä poskeani vasten. Räpyttelin silmäni auki ja huomasin olevani hämärässä pentutarhassa. Kärpäspentu tapitti minua suuret silmänsä loistaen huolta. Tai ainakin oletin sen olevan huolta. Oli asia miten oli, hän oli herättänyt minut unestani. Unesta, jossa emoni oli tappanut hänet. Oman verensä verta.
“Ei mitään hätää, Kärpäspentu. Emo näki vain hieman pahoja unia. Kaikki on hyvin nyt”, naukaisin hänelle hiljaa ja nuolaisin hänen päälakeaan hellästi pari kertaa. En halunnut huolettaa pientä pentua turhaan. Hän oli pieni ja viaton, eikä tarvinnut huolia lavoilleen niin varhaisessa vaiheessa.
Käspäspentu asettui parempaan asentoon minua vasten ja se sai minutkin rauhoittumaan. Hän oli minun pieni aarteeni. Kukaan ei saisi koskaan riistää häntä minulta. Olin kuluttanut niin paljon aikaani hermoilemassa hänen takiaan, enkä halunnut, että se olisi kaikki loppumassa siihen. Hermoilisin tyttäreni takia vaikka maailman tappiin asti, jos se vain tarkoitti sitä, että sain olla hänen kanssaan.
“Muista, että kävi mitä kävi, olen aina luonasi ja rakastan sinua. Tekisit sitten vääriä valintoja tai hölmöjä asioita en voisi koskaan vihata sinua. Olet tyttäreni ja merkitset minulle enemmän kuin mikään muu”, kuiskasin Kärpäspennulle hiljaa. Hän katsoi minua suurilla silmillään ja räpäytti hitaasti.
“Olet täydellinen juuri tuollaisena”, kuiskasin vielä hiljaa ja annoin kehoni rauhoittua. Ehkä voisin nukkua vielä pienen hetken…
Sädesäihke istui vierelläni hiljaa ja katseli kanssani Kärpäspennun leikkimistä. Hän tuntui kiinnostavan kaikesta niin yksinkertaisesta ja se oli mielestäni niin hellyyttävää. Pennun into kaikkea kohtaan oli vain niin suloista.
“Hän on niin täydellinen”, henkäisin hiljaa. Sädesäihke vilkaisi minua hieman.
“Olet toistanut tuota uudelleen ja uudelleen. Käärmekulta, ymmärrän, että rakastat tytärtämme, mutta etkö mene välillä hieman yli? Kärpäspentukin tarvitsee vapautta. Et voi pitää häntä eristyksissä kaikista muista ja kaikesta muusta vain siksi, että haluat”, kumppanini naukaisi hieman huolestuneeseen sävyyn. Huokaisin syvään ja käänsin katseeni häneen.
“Kyllä minä tiedän, mitä minä teen!” kivahdin. “Kärpäspentu on pieni ja hauras! Hän tarvitsee suojelua ja huolenpitoa. En anna hänelle sattua mitään!”
“Kyllä minä sen ymmärrän, mutta koitat sulkea hänet maailman ulkopuolelle! Hänestä tulee yksinäinen ja erakoitunut, jos et anna hänen olla muiden pentujen tai muiden kissojen kanssa”, Sädesäihke sanoi vakavana. Katsoin oranssiin kolliin hiljaa. Hän oli oikeassa, mutta en olisi halunnut myöntää asiaa. Olin niin uppiniskainen, että olisin halunnut vain pitää Kärpäspennun ikuisesti itselläni. Minä vain pelkäsin. Pelkäsin, että jos antaisin hänen elää vapaammin muiden kissojen kanssa, hän menehtyisi, kuten muutkin pienokaiseni. Tai ehkä hän ymmärtäisi, ettei tarvitsisi minua ja jättäisi minut aivan yksin.
“Ajattelen asiaa”, naukaisin vain hiljaa. Sädesäihke huokaisi, muttei sanonut enää mitään. Hän kai ymmärsi, ettei pääsisi kanssani asiassa enää sen pidemmälle.
“Lähden saalistuspartioon. Lupaan tuoda teille jotain hyvää palatessa”, kolli naukaisi ja nousi ylös.
“Kiitos”, vastasin vain hänelle katsomatta hänen suuntaansa. Olin liian keskittynyt katsomaan Kärpäspentua. Minun täytyi pitää huolta, ettei pienokaiselleni saattuisi mitään. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos katsoisin muualle pari silmänräpäystä ja hän olisi jo ehtinyt kadota tai satuttaa itsensä.
Ympärilläni pyörteili taas utu. Se oli purppuraa ja sen sisällä pauhasi ukkonen. En uskaltanut mennä lähemmäs, mutta näin sen keskellä kulkevan hahmoja, joten kai udun ukkonen ei sitten voinut satuttaa?
“Käärmekulta! Käärmekulta! Pelasta meidät Käärmekulta!” kuulin huutoa udusta. Katselin ympärilleni ja yritin selvittää kuka minulle puhui.
“Käärmekulta! Tapoit kissan, etkä enää ansaitse paikkaasi muiden keskuudesta!” kuului toinen ääni purppurasta udusta. Astuin lähemmäs, mutta sen sähköisyys sai karvani nousemaan pystyyn, enkä uskaltanut mennä sen lähemmäksi.
“Käärmekulta! Kokoa itsesi ja suojaa niitä, jotka tarvitsevat suojelua! Älä ole itsekäs ja ajattele vain itseäsi!” kuului kolmas ääni. Aloin jo hermostua hieman. Kuka minulle huusi ja mistä syystä? Oliko tämä vain tavallinen uni vai jokin enne?
“Kuka siellä?!” huusin ja otin uhmakkaasti askeleen eteenpäin. “Oletteko Tähtiklaanista? Onko tämä enne?”
“Tuleva häämöttää ja muutoksia tulee! Luota itseesi ja suojele niitä kissoja, jotka kaipaavat suojeluasi!” huudot jatkuivat. Pian udussa oleva kissan hahmo alkoi lähestyä ja lähestyä udun rajaa. Otin askeleen taaemmas varovasti ja pelkäsin sitä, mikä itsensä udusta paljastaisi. Hahmo oli pitkä ja tumma ja lähestyessään sen siluetti alkoi vääristyä uusiin muotoihin. Katsoin sitä silmät suurina ja yritin selvittää, mikä minua lähestyi.
“Typerä kissa!” hahmo sanoi vielä ja otti ketun muodon loikatessaan minua kohti. Rääkäisin ja yritin väistää sitä, mutta sen liikkeet olivat liian nopeat. Silmän räpäyksessä kettu oli muuttunut mäyräksi ja repi ja puri kaulaani ja vatsaani auki. Tunsin polttavan kivun leviävän koko kehossani ja yritin avuttomana huitoa petoa kynsilläni. Yritin osua sen silmiin, sen kaulaan, mihin vain, mutta mikään ei tuntunut toimivan!
“Apua! Auttakaa, joku!” huusin kovaan ääneen ja huomasin udusta lähentyvän pienen kissan hahmon. Voisiko se olla joku, joka voisi auttaa minua toivottamassa tilanteessani? Voisiko minut vielä pelastaa?
“Ole kiltti, auta minua! En halua kuolla! Minun täytyy palata Kärpäspennun luokse! Minun täytyy pitää hänestä huolta!” huusin hahmolle, joka vihdoin astui ulos udusta. Silmäni kohtasivat oranssi, ruskean sekä valkoisen kirjavan nuoren pennun, joka katsoi minua vihaisesti.
“Ai samalla tavalla kuin suojelit minua, emo?” Hyttyspentu naukaisi ja asteli lähemmäs samalla, kun mäyrä edelleen repi vatsaani auki. Katsoin silmät sumentuen tytärtäni. Kuollutta tytärtäni.
“Hyttyspentu, älä! Halusin suojella sinua, mutta Tähtiklaani päätti toisin! Olen emosi, auta minua, jooko!” anelin pentua, mutta hän vain vilkaisi kylmästi mäyrää ja pudisti päätään.
“En taida. Annan sinun menehtyä ja sitten haen seuraavaksi Kärpäspennun. Sitten voimme viimein leikkiä yhdessä, kuten meidän kuuluu!” Hyttyrpentu naukaisi uhmakkaasti. Minun oli vaikeaa enää pysyä valveilla. Katsoin pentua hyvän aikaa hiljaa, haukkoen happea ja yrittäen edelleen heikosti läimiä mäyrän hahmoa.
“Hyttyspentu… Hyttyspentu olen niin pahoillani! Ole kiltti, anna minun palata Kärpäspennun luokse!” jatkoin aneluani, mutta pentu ei tehnyt liikettäkään auttaakseen. Sen sijaan hänen vierelleen saapui Muurahaispentu, joka istui katsomaan kidutustani. Sen jälkeen paikalle saapui vielä isäni, Kääpäkorppi.
“Käärmekulta. Olet tappanut omaa perhettäsi. Olet syy minun kuolemaani, pentujesi kuolemiin sekä emosi kuolemaan. Vaikka kuinka haluaisit, et osaa suojella niitä, joita rakastat. Aiheutat vain tuskaa ja on parempi, jos olet poissa”, isäni naukaisi vakaasti ja katsoi minua kylmästi. Sydämeni jätti lyönnin välistä ja en osannut enää sanoa mitään, vaikka olisin halunnut. Lottakin oli syyttänyt minua isän kuolemasta. Olinko todella syypää rakkaideni tuskaan?
“Hyvästi, Käärmekulta. Paikkasi Tähtiklaanissa on peruttu. Hyvää matkaa”, kaikki kolme sanoivat yhteen ääneen. Katsoin ylös mäyrään, jonka kasvot vääristyivät emoni kasvoiksi. Kuinka ironista…
Sen jälkeen tuli vain pimeys. Niin hiljainen, niin turvallinen. Tai niin luulin, koska pian korviini kantautui Sädesäihkeen hiljainen nauku.
Avasin silmäni ja hengitin kiihkeästi. Huomasin kumppanini, joka leikitti Kärpäspentua hännällään. Pentu läimi häntää etutassullaan, mutta Sädesäihke oli liian nopea liikuttamaan sen pois.
En ollut menettänyt vielä kaikkea perhettäni. Minulla oli vielä heidät. He olivat perhettäni ja minulle rakkaita. Kaikki se oli vain ollut typerää unta, jolla ei ollut väliä. Minulla oli edelleen pieni täydellinen perheeni pala. Sitä mikään ei voisi koskaan korvata.
Pesin Kärpäspennun turkkia huolellisesti ja kuulin vatsani kurnivan. Se muistutti minua siitä, etten ollut syönyt sinä päivänä hetkeen. Vilkaisin ympärilleni pentutarhassa ja katseeni asettui Kimalaistoiveeseen.
“Kimalaistoive. Katsoisitko ihan pienen hetken Kärpäspennun perään. Ihan vain, jotta hän ei satuta itseään. Käyn nopeasti hakemassa itselleni jotain purtavaa”, sanoin ikikuningattarelle. Hän hymyili minulle hyväntahtoisesti ja nyökkäsi.
“Mene vain, Käärmekulta. Minä pidän pientä hyvin silmällä”, hän kehräsi ilahtuneena. Nyökkäsin ja pujahdin äkkiä ulos pentutarhalta. Minun täytyi tehdä reissustani niin nopea kuin vain ikinä saatoin. Ajatus siitä, etten ollut katsomassa Kärpäspennun perään kummitteli mieltäni hetki hetkeltä enemmän.
“Ai hei, Käärmekulta! Mukava nähdä sinua pentutarhan ulkopuolella. Oletkos matkalla johonkin?” Nopsaleikki kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja yritin olla välittämättä mustasta soturista. Minulla ei ollut aikaa jäädä rupattelemaan. Kärpäspentu odotti minua.
“Tulin vain hakemaan syötävää”, mutisin nopeasti hömötiaisen höyhenten seasta samalla, kun palasin kohti pentutarhaa.
“Miksi noin kova kiire? Onko Kärpäspentu noin nääntymisen partaalla?” kolli vitsaili, mutta lopetti omalle vitsilleen kehräämisen, kun näki, etten nauranut hänen letkautukselleen.
“No, nähdään toivottavasti taas pian! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!” hän huusi vielä perääni. Mutisin jotain kiitoksen tapaista hänelle takaisin ja työnnyin sisään pentutarhaan. Siellä Kärpäspentu leikki edelleen samassa kohdassa rauhassa itsekseen.
“Olitpas nopea”, Kimalaistoive kehräsi.
“En voi jättää Kärpäspentua yksin. En halua, että hänelle sattuu mitään”, totesin vaan naaraalle, kun olin laskenut tiaisen maahan ja ryhtynyt kynimään sen höyheniä pois. Kärpäspentu huomasi touhuni ja siirtyi hieman lähemmäs katsomaan. Ojensin hänelle yhden linnun höyhenistä ja hän katsoi sitä silmät suloisen suurina.
“Siinä. Saat sen höyhenen. Voit vaikka koristella sillä petiämme tai vain leikkiä. Ne ovat mukavia leikkikaluja”, naukaisin hänelle. Pentu vilkaisi minua ja käänsi sitten katseensa takaisin ojentamaani höyheneen. Hän tökki sitä etutassullaan ja katsoi, miten se keveästi leijaili maahan aina, kun sen heitti ilmaan. Kehräsin näylle.
“Näyttäisi, että pidät siitä. Se on hyvä. Enhän sentään haluaisi antaa huonoa lahjaa”, naurahdin pennulle. Hän vilkaisi minuun ja jatkoi leikkiään. Söin tuomaani tiaista ja otin siitä irti pienen palan, jota tarjosin sitten tyttärelleni.
“Syöhän nyt, jotta kasvat suureksi ja vahvaksi kissaksi”, naukaisin ja tökkäsin kuonollani hänelle pieniä paloja linnusta. Hän nappasi ne suuhunsa, pureskeli varoen ja söi ne. Hymyilin hänelle hellästi. Hän oli niin täydellinen pieni pentu.
“Sitten kun kasvat suureksi, pidän huolta, että sinua arvostetaan klaanissa juuri sellaisena kuin olet. Kukaan ei KOSKAAN saa arvostella sinua tai puhua sinusta pahoin. Olet minulle niin rakas”, naukaisin ja tökkäsin pennun rintaturkkia varovasti. Hän katsoi minua suurilla silmillään. Voi kuinka rakastinkaan tuota katsetta.
