Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Tuntui, että sydämeni jätti lyönnin välistä, kun kettu nappasi Lehtomyrskyn hampaisiinsa, ravisteli ja viskasi ystäväni pois. Minua alkoi kuvottaa. Naaras tömähti kovaäänisesti puuta vasten ja sitten jäi liikkumatta maahan hetkeksi. Näin, että hän hengitti, mutta ei noussut. Kauhu kupli sisälläni. Siristin silmiäni ja väläyttelin hampaitani ketulle. Kettu näytti veriseltä ja sen alla olevassa aikaisemmin niin valkeassa lumessa oli suuria punaisia läiskiä.
“Minua sinä et tapa! En suostu liittymään Tähtiklaaniin, en tänään, minulla on vielä niin paljon tehtävää!” huudahdin ja syöksyin ketun alle repien sen vatsaa. Kettu ulvaisi ja nousi takajaloilleen läimäisin minut kauemmas. Sihahdin kivusta ja liu’uin lumella pienen matkan, kunnes onnistuin pysäyttämään itseni ja kohtasin taas ketun. Sen katse välkkyi väsymystä, mutta myös voitonriemua. Se kai luuli voittavansa.
“Ai luuletko tosiaan sen olevan noin helppoa? Tulet parantelemaan näitä haavoja vielä vuodenaikoja!” sähisin ja iskeydyin ketun kasvoihin. Tartuin sen päänahkaan etutassuillani ja raavin sen kasvoja takatassuillani. Se murisi ja ulisi ja onnistui tiputtamaan minut kimpustaan. Kettu syöksyi minua kohti ja iski syvän haavan otsaani silmieni yläpuolelle, kun yritin väistää sen iskua silmilleni. Veri alkoi heti tihkua silmieni eteen ja jouduin pyyhkimään sitä pois etutassullani.
Huomasin Lehtomyrskyn taas nuosseen. Jakelin kuitenkin keskittyneesti ketulle iskuja. En aikonut antaa periksi, en vain voinut. Se huitaisi suurta etutassuaan kohti minua. Tunsin sen osuvan, mutta adrenaliini pursusi sisälläni sillä tavoin, että en tuntenut kipua. Silmissäni tuntui näkyvän vain kettu ja punaista. Tuntui, että en tiennyt mitään muuta kuin tämän ketun ja sen miten sen täytyi kuolla.
Lehtomyrsky iski kettua heikosti etutassuillaan. Hänkin alkoi selvästi olla väsynyt. Ymmärsin sen hyvin, kyllä minuakin väsytti, mutta en voinut antaa periksi. Ajattelin Sädesäihkettä, joka odotti minua leirissä. Jos en palaisi, kolli olisi niin murtunut. En voisi antaa sen tapahtua. En halunnut, että häneen sattuisi. Halusin, että hän olisi onnellinen, minun kanssani.
Siirryin ketun sivulle. Juoksin sen kyljen mukaisesti ja viilsin etutassullani sen kylkeä. Se päästi ulahduksen ja käänsi päätään minua kohden. Lehtomyrsky kuitenkin iski sitä toisella puolella lapaan ja pedon katse siirtyi naaraaseen. Se huitaisi käpäläänsä väsyneesti kohti ystävääni. Naaras onnistui juuri ja juuri väistää sen kompuroiden taaemmas ja lähes menettäen tasapainonsa.
“Häneen sinä et koske! En anna sinun viedä häntä!” ärisin ja loikkasin ketun selkään purren sen niskaa ja raapien takatassuillani sen selkää. Silmissäni sumeni, mutta pidin itseni hereillä. Huomasin kuinka paljon verta ketun turkilla oli. Sen täytyi olla häviämäisillään, eikö? Se rimpuili ärtyneenä yrittäen saada minut pois selästään. Lopulta otteeni irtosi ja mätkähdin maahan hervottomana. Katseeni oli sumea, mutta vääntäydyin väkisin pystyyn. Tajusin kaulaturkkini olevan läpeensä märkä. Koko kehoni vapisi, mutta kettu ei vaikuttanut enää niinkään innokkaalta taistelemaan itsekään. Ei haava kaulassani varmastikaan niin syvä ollut, että en saattaisi jatkaa vielä hetken.
//Lehto?
//Voit jo laittaa sen ketun pakenee, jos haluut
