Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Istuin häntä käpälien päälle sidottuna soturien pesän edustalla. Ilta – tai ennemmin jo yö – oli jo pitkällä. Sädesäihkettä ei näkynyt. Kolli oli luvannut vaihtaa kieliä kanssani vielä ennen kuin menisimme nukkumaan, mutta hän ei ollut ilmaantunut paikalle. Olisin voinut olla vihainen, mutta olin ennemmin vain huolissani. Kumppanini oli tuntunut paljon etäisemmältä ja hän vietti huomattavasti enemmän aikaa muiden kissojen, kuten Perhopuron kanssa. Tietysti arvostin sitä, että hän huolehti klaanitovereistaan niin kovasti, mutta se sai minut yliajattelemaan ja huolehtimaan.
Pelkäsin. Pelkäsin kumppanini puolesta. Hän tuntui kantavan niin kovaa taakkaa muiden kissojen puolesta. Hän huolehti muista kuin omasta perheestään. Samaan aikaan vihasin ja rakastin sitä hänessä. Oli ihailtavaa, miten omistautunut hän oli auttamaan ystäviään, mutta hän ei tuntunut muistavan, että hänen tulisi pitää myös huoli itsestään. Lisäksi minusta alkoi tuntua kovin orvolta, aina kun hän laiminlöi itseään ja jätti minut itsekseni. Olin ollut jo tarpeeksi kauan parantajan pesällä omissa oloissani, en halunnut, että kokisin saman heti, kun olin päässyt sieltä pois.
Kun viimein näin kumppanini tutun oranssin turkin, kutsuin häntä. Hänen kasvoillaan tuntui käyvän silmänräpäyksen aikana niin monta tunnetta, että se olisi toisessa tilanteessa huvittanut minua. Nyt ei kuitenkaan naurattanut. Hän heti selitteli jotain siitä, miten oli unohtanut ja miten oli pahoillaan. En minä siitä välittänyt niinkään, että hän oli tyystin unohtanut lupauksensa minulle, mutta minua vain huolestutti hänen oma tilansa.
“Milloin olet viimeksi syönyt?”
Kysymys tuntui pysäyttävän kumppanini. Hän näytti aidosti miettivän asiaa, joka sai huolen sisälläni vain kasvamaan. Olisin halunnut huutaa ja sättiä hänelle, mutta tiesin, ettei se auttaisi. Se saisi vain molempien olon kurjaksi. Tätä tilannetta tulisi lähestyä varovasti hellyydellä.
“Ehkä voin hakea jotain nyt”, Sädesäihke totesi. Hän ei edes vastannut kysymykseeni. Ei tainnut tietää siihen itsekään vastausta. “Oletko varma, ettet ole vihainen?” hän kysyi vielä.
“Olen minä ehkä hieman sitäkin, mutta en siksi, että jätit minut tänne yksin yöhön. En pidä siitä, että keskityt muiden kissojen auttamiseen niin kovasti, ettet ajattele omaa etuasi. Kyllä Leimusilmä ja Vienotassu varmasti osaavat pitää huolen klaanitovereistamme”, nau’uin hellästi. “En halua, että ajatat itsesi huonoon tilaan. En kestä katsoa mitään sellaista.”
Hengitin syvään. Ahdistus – jonka täyttä syytä en tiennyt – alkoi kuristaa kurkkuani, mutta pyyhin sen taka-alalle. Kyse tässä oli kumppanistani, ei minusta.
“Haluaisitko kuitenkin nyt jutella? Voisimme lähteä vaikka yölliselle kävelylle, mikäli se sinua kiinnostaisi?” kysyin oranssilta soturilta.
//Säde?
