Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Nyökkäsin kumppanilleni, kun hän pyysi, että puhuttaisiin asiasta toinen hetki ja sanoi lähtevänsä käymään katsomassa Jänötassua ja menisi sitten nukkumaan. Oli ymmärrettävää, että hän halusi jo nukkumaan, ilta alkoi hämärtää kovaa vauhtia.
Nousin ylös ja lähdin suuntaamaan ulos leiristä. Tiesin mihin menisin, enkä epäillyt aikeitani yhtään. Olin päättänyt jo aikaisemmin päivällä, että lähtisin ulos vain tätä tarkoitusta varten ja tieto siitä, että emoni oli tiineenä auttoi hieman. Hän ei luultavasti hyökkäisi kimppuuni, jos olisi sellaisessa tilassa. Sellainen ei olisi fiksua, edes hän ei ollut tarpeeksi typerä sellaiseen – ainakin uskoin niin.
Tassutin pitkän matkan metsän halki ja saavuin viimein päämäärääni. Olin Lehtomyrskyn haudalla nyt.
“Hei, vanha ystävä! Toivottavasti pärjäilet Tähtiklaanissa hyvin. Kaipaan sinua jo paljon ja olisi mukavaa, jos näkisin sinut taas. Toivottavasti et huolehdi perheestäsi liikaa, he ovat kaikki edelleen hieman surullisia kuolemastasi, mutta olen varma, että kaikki järjestyy heidänkin elämissään”, nau’uin hiljaa. Kuvittelin kauniin kilpikonnakuvioisen kissan siihen eteeni. Tiesin, että hän ei ollut siinä, mutta oli mukava ajatella niin.
Hetken jälkeen lähdin jatkamaan matkaani. Seuraavaksi suuntasin Sypressikuiskeen hautaa kohti. Sydäntäni tuntui riipivän, kun kävelin sinne päin tietäen hyvin, että naaras oli oikeasti kuollut. Monesti ajatukseni tykkäsivät huijata minua ajattelemaan, että hän oli vain tiukasti klaaninvanhimpien pesässä, eikä poissa ikuisesti.
“Hei, Sypressikuiske! Toivon todella, että sinulla on kiakki hyvin Tähtiklaanissa”, nau’uin ja pidin pienen tauon. “Kaipaan sinua niin kovasti. Et uskokaan kuinka paljon olisin halunnut olla sinun tilallasi”, sanoin hiljaa ja koskin nenälläni maata. Hetken vain olin siinä ja kuuntelin metsän hentoja ääniä.
Jonkin aikaa kului ja nousin ylös venytellen jalkojani. Vilkuilin ympärilleni ja lähdin taas tassuttamaan eteenpäin. Seuraava hauta olisi tietysti isäni. Haluaisin käydä taas siellä vierailulla.
Saapuessani sinne, istahdin haudan äärelle ja haistelin ilmaa, kuin toivoen, että isäni haju jotenkin ilmaantuisi siihen. Ei se tietenkään tullut, mutta toivoin, että se olisi tullut.
“Hei, isä. Pidäthän huolta Sypressikuiskeesta Tähtiklaanissa? Toivon todella, että vietätte aikaa keskenänne, olitte molemmat minulle niin tärkeitä. Toivon aina, ettet olisi lähtenyt emoni perään, se helpottaisi oloani huomattavasti. Et olisi kuollut”, kuiskasin ja laskin pääni. Kuvittelin isäni vierelleni käärien häntänsä varovasti ympärilleni. Kehräsin hiljaa ajatukselle.
Tovin istuttuani nousin ylös ja lähdin palaamaan leiriin. Tassutin koko matkan reippaasti, jotta kerkesin sinne hyvin ennen pimeän tuloa ja painuin heti pehkuihin päästyäni perille asti.
