Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Makasin pedilläni pentutarhalla silmät sirrillä ja katsoin sisään paistavaa auringonvaloa tuska katseessani. Kärpäspentu katseli pentutarhan suulta ulos hiljaa. Minun oli ollut tarkoitus viedä hänet ulos leikkimään, mutta minulle oli iskenyt kamala pääkipu ja huono olo, joten olin vain jäänyt sisälle hämärään pesään makaamaan. Olin toivonut olon vain helpottavan itsestään, mutta se tuntui sen sijaan vain kasvavan ja kasvavan koko ajan enemmän ja enemmän.
Tungin kuononi tassujeni alle ja suljin silmäni. Uni saattaisi ajaa pääkivun ja huonon olon pois, mutta en saanut unta. Pääni oli liian kipeä nukkumiseen. Kärsin siis vain pedilläni hiljaa.
Kärpäspentu tuli pian tökkimään minua tassullaannna tuijotti minua hiljaa suurilla silmillään. Hän taisi olla huolestunut. Kuinka suloista.
“Emolla on kaikki hyvin, älä huoli kulta”, mumisin ja purin hammasta, jotta kipuni ei näkyisi pennulle niin selkeästi. En halunnut huolestuttaa häntä turhaan. Se oli vain tavanomainen päänsärky.
Tungin taas kuononi tassujeni alle ja puristin silmiäni umpeen. Jos vaikka onnistuisinkin nukahtamaan edes pieneksi hetkeksi…
En kerennyt kauaa edes elätellä toivoa, kun joku jo tökkäsi taas lapaani hellästi ja nostin päätäni nähdäkseni kuka se oli. Se ei voinut ainakaan olla Kärpäspentu, koska tassu oli liian iso pennun tassuksi.
“Käärmekulta, onko kaikki kunnossa? Kärpäspentu raahasi minut tänne katsomaan sinua”, Vienotassu naukaisi hiljaa. Katsoin parantajaoppilasta hiljaa tassujeni välistä.
“Päätäni särkee julmetusti! Olisiko teillä parantajan pesällä mitään, joka voisi auttaa?” kysyin Vienotassulta. Parempi sitä olisi kertoa totuus. Jos heillä olisikin jotain pääkipuun, olisi vain hyvä, että hän tietäisi minulla olevan sellainen.
“Voin tuoda sinulle unikonsiemeniä. Ne auttaisivat myös nukahtamaan”, Vienotassu ehdotti.
“Kyllä, kiitos”, naukaisin hiljaa ja katselin, kun naaras katosi pian pesästä ulos ja suuntasi kohti parantajan pesää. Vilkaisin Kärpäspentua, joka katseli minua ilmeettömänä pesän laidalta. Väläytin hänelle heikon hymyn ja suljin taas silmäni. Jos keskittyisin pimeään, en keskittyisi pääkipuuni, ja se ei tuntuisi niin kamalalta.
“Milloin pääkipusi alkoi? Onko sinulla mitään muita oireita?” Vienotassu kysyi varovasti, kun palasi takaisin. Hän työnsi minulle unikonsiementä ja nappasin sen heti suuhuni.
“Ei ole muita oireita. Vain tavallista pääkipua. Se alkoi hieman sen jälkeen, kun heräsin aamulla. Unen pitäisi viedä sen pois”, kerroin hänelle ja suljin silmäni uudelleen. Yritin rauhoittaa kehoni, jotta nukahtaminen olisi helpompaa.
“Selvä. Sano, jos tulee vielä jotain”, Vienotassu naukaisi ja ryhtyi tekemään lähtöään.
“Kiitos, Vienotassu”, naukaisin hänen peräänsä nopeasti. Hän ei vastannut enää mitään. En tiennyt kuuliko hän edes vai halusiko hän olla vain hiljaa, mutta oli miten oli minun piti nyt nukkua.
Tuntui, että aika oli mennyt päivä päivältä vain nopeampaa ja yhtäkkiä rakas Kärpäspentuni oli jo oppilas. Kärpästassu. Kuinka kaunis nimi.
Huoli kupli sisälläni, kun odotin leirissä tyttäreni paluuta. En ollut joutunut muihin partioihin, joten olin voinut ainakin odottaa hänen tuloaan. Toivottavasti hän oli kunnossa ja Kallahämy osasi pitää hänestä huolta metsässä kulkiessa – ja nummella myös! Pelkäsin vain, että pienokaiselleni kävisi jotain.
Heti, kun kuulin askelia sisäänkäyntitunnelista, olin tassuillani odottamassa jahka tyttäreni ilmestyisi sieltä. Kuitenkin sisään saapui vain Tupsutassu ja hänen mestarinsa Syreenisumu. Nyökkäsin kaksikolle terveiset ja istahdin takaisin alas. Mikä Kärpäspen- eikun Kärpästassulla kesti? Toivottavasti kaikki oli kunnossa…
Pian sisäänkäynniltä kuului lisää ääntä. Nousin tassuilleni korvat pystyssä. Heti, kun huomasin tyttäreni tutun mustan turkin, syöksyin hänen luokseen kovaa vauhtia. Halusin kuulla kaiken! Minun oppilas aikani olivat olleet niin erilaiset kuin oppilaiden nykyään ja toivoin, että Kärpästassulla oli ollut ulkona hauskaa.
“Miten ensimmäinen metsässä käyntisi meni? Menikö se hyvin?” kysyin ja vilkuilin tuoretta oppilasta sen varalta, että hän olisi vaikka kompastunut metsässä ja saanut itselleen haavereita. Hän ei saisi olla tuskissaan tai Kallahämy saisi kunnon huudot siitä, ettei ollut pitänyt rakastani turvassa!
“Pidän metsästä”, Kärpästassu naukaisi. Katsoin häntä yllättyneenä korvat pystyssä. Hetken ajan en osannut vain reagoida.
“Kärpästassu! Sinähän puhuit! Voi kuinka kaunis ääni sinulla onkaan! Aivan ihana! Tarkoittaako tämä, että voitkin kertoa minulle tarinoita siitä, millaista sinusta on olla oppilas?! Voi kuinka hienoa!” nau’uin tohkeissani ja katselin ympärilleni bongaten leiristä kumppanini.
“Sädesäihke! Sädesäihke! Kärpästassu puhui! Hän ihan oikeasti puhui!” huusin hänelle ja katsoin taas tytärtäni. “Etkö puhunutkin, Kärpästassu? Voi kuinka iloinen olenkaan!”
//Kärpsy?
