Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Katselin tassujani hiljaa maaten edelleen parantajan pesällä. Supressikuiskeen kuolemasta oli mennyt jo jokusen päivää ja sitten Lehtomyrsky olikin kuollut myös. Se oli tuntunut minusta musertavalta. Kaikki läheiset ystäväni olivat yhtäkkiä tekemässä kuolemaansa. Sekään ei auttanut, että he molemmat kuolivat ainakin osittain synnytykseen ja pelkäsin niitä jo etukäteen.
Kuulin askelia ja pian parantajaoppilas Vienotassu seisoi edessäni. Hän katsoi minua hetken ajan hiljaa, kunnes alkoi puhua.
“Onko kaikki hyvin? Miltä tuntuu? Sattuuko haavoihin vielä?” oppilas kysyi ja kurotti kaulaansa haistellakseen haavojani hieman.
“Kaikki on hyvin”, naukaisin latteasti ja katselin ulos pesästä. Vienotassu ei kuitenkaan lähtenyt. Hetken ajan hän vain tuijotti, kunnes hän alkoi kierrellä minua ja tutkia minua. En antanut oppilaan tekojen häiritä murehtimistani. Ei minulle ollut väliä, vaikka tämä syöttäisi minulle myrkkyä. Juuri nyt halusin vain murehtia ja näyttää masentuneelta.
“Minusta näytät olevan siinä kunnossa, että voisit käydä ulkona kävelyillä, mutta kuitenkin sinun täytyisi muistaa olla varovainen edelleen, jotta haavasi eivät aukeaisi uudelleen”, oppilas naukui. Nyökkäsin vain ja laskin pääni. Ei minun miellyttänyt mennä ulos. Vaikka olin muutamia auringonnousuja sitten käynyt leirissä jaloittelemassa ja jutellut muun muassa Jänöpennun kanssa hänen emostaan, en oikein nauttinut pesästä poistumisesta. Pidin siitä, että saatoin maata pesässä hiljaa ja tiiviisti ja vain olla. Kuin lipua veden virtauksessa.
Huokaisin ja ähkäisten nousin ylös. Lähtin tallustamaan raskain tassuin kohti tuoresaaliskasaa. Ei minulla ollut nälkä, mutta jos söisin nyt, kukaan ei luultavemmin tulisi myöhemmin juttelemaan ja tarjoamaan jakamaan riistaa kanssani. Minun ei nimittäin huvittanut puhua kenenkään kanssa juuri sillä hetkellä.
“Hei Käärmekulta! Mukava nähdä sinut parantajan pesän ulkopuolella!” Korppisiipi naukui mennessään ohi johtaen partiota ulos.
“Niin, mutta älä odota minua vielä partioihin vähään aikaan”, murahdin ja yritin näyttää vitsikkäältä, mutta apealla asenteellani se ei oikein tuntunut onnistuvan. Varapäällikkö nyökkäsi hymyillen myötätuntoisesti. Hän kai ymmärsi miten kovaa oli menettää kaksi läheistä kissaa niin lyhyen ajan sisällä.
Kyyristyin ottamaan tuoresaaliskasasta laihimman saaliin, joka oli luiseva tikka. Sen hienot höyhenet olivat vääntyneet, kun se oli maannut kookkaampien saaliiden alla ja ne myös näyttivät siltä kuin ne olisi kastettu vedessä, joka oli minusta sääli. Pidin kovasti tämän tikan höyhenistä ja olisin varmasti säilönyt niitä jossain, ellei ne olisi olleet aivan kurtussa jo.
Iskin hampaani luisevaan lintuun ja pian jo kuulin älähdyksen. Nostin päätäni hämilläni ja huomasin Rastaskukan katsomassa minua.
“Ota nyt tähtiklaanin tähden jotain parempaa! Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat ovat jo ruokittu, nyt on potilaiden vuoro. Turhaan hukkaat hyvää riistaa valikoimalla huonoimmat saaliit itsellesi. Ethän sinä jaksa tervehtyä, jos et syö hyvin”, sinikilpikonna kuvioinen naaras naukui terävästi. Katsoin häntä vaivaantuneena edelleen luisevan tikan eteen kyyristyneenä.
“Söin jo aikaisemmin hyvin. Teki mieli jotain purtavaa taas välissä, joten tulin hakemaan jotai pientä. En siis tosiaankaan jaksaisi mitään suurempaa”, nau’uin valheita. Tiesin, että valehtelu ei ollut oikein, mutta tässä tilanteessa se olisi pakko tehdä. En voisi antaa naaraan pakottaa minua syömään jotain isompaa. Minä räjähtäisin vielä, jos joutuisin ahmimaan yhtään tikkaa kookkampaa!
“Selvä, mutta pidäkin huoli syöväsi tarpeeksi. Meillä ei ole varaa menettää enempää kissoja”, Rastaskukka naukaisi. Sydäntäni riipaisi kuulla se. Naaras oli tahtomattaan vihjannut Sypressikuiskeen ja Lehtomyrskyn kuolemaa. Se ei minua miellyttänyt.
“Pidän, pidän. Turhaan murehdit, minulla on jo monet kissat turkissani kiinni pitämässä huolta siitä, että syön”, mutisin ja haukkasin palan tikasta. Oli se osittain totta. Kyllä minulla oli Sädesäihke ja parantajat, jotka tulivat kyselemään olinko jo syönyt. Ja välillä Jänöpentukin oli turhan innokas pitämään minusta huolta ja varmisteli aina kaikkea. Olinko jo syönyt ja jaloitellut tarpeeksi. Tarvitsinko mahdollisesti uusia sammalia tai ehkä jotain viihdykettä. Häl vain pörräsi kyselemässä siitä, miten olin voinut. Se oli kyllä suloista ja kilttiä, mutta en todella halunnut puhua voinnistani.
Revin viimeisiä palasia linnusta ja huomasin sivusilmällä Jänöpennun, Säihkepennun, Kuusikkopennu ja Mustikkapennun juoksemassa ulos pentitarhassa yhdessä ryppäässä. Minua suorastaan säälitti, että Kimalaistoiveen täytyi pitää huolta niin monesta pennusta. Etenkin, kun oli vielä Loimupentukin. Pieni kolli osasi olla kyllä oikea pieni paholainen joskus. Hän oli kerran tullut luokseni vaatien minua leikkimään kanssaan ja opettamaan saalistus- ja taisteluliikkeitä, eikä ollut suostunut kuuntelemaan, kun olin yrittänyt selittää olevani sairaana. Leimusilmän oli pitänyt tulla häätämään pieni kolli pois perästäni.
Haukkasin loput tikasta ja vein sen jäänteet pois tarpeidentekopaikalle haudaten sen samalla ja tehden samalla tarpeeni.
Palatessani vilkuilin ympärilleni leirissä. Huomasin kissan, jota en ollut ennen nähnyt. Uteliaisuuteni iski yhtäkkiä. Olisin halunnut vain rypeä itsesäälissä ja sisäisessä tuskassa, mutta en voinut estää uteliaisuuden vetovoimaa. Nuori kolli oli täynnä arpia ja hänen raidallinen turkkinsa oli sekainen ja sen alta näki törröttävät kylkiluut.
Hiippailin varovasti lähemmäs ja kallistin päätäni. Nuuhkaisin hieman hänestä leijuvaa hajua. Se oli kummallinen. Ei minkään klaanin haju ainakaan.
“Hei! Kuka sinä olet?” kysyin siirtäen suruni hetkeksi ajan sivuun. Nuori kolli säpsähti kovasti ja kääntyi katsomaan minua pelokkaana. Hänen silmänsä olivat suuret kuin kuut ja kimmalsivat pelkoa, vaikkakin toinen vähemmän. Se oli sumeampi kuin toinen ja sen ylitse kulki arvet. Saatoin vain päätellä, että kolli oli onnistunut jollain tapaa sokeuttamaan toisen silmänsä.
“Mi- minulleko sinä… puhut?” kolli kysyi varovasti ja katseli minua kyyryssä ja pelokkaan näköisenä. Naamalleni levisi heti myötätuntoinen ilme, kun katsoin nuorta kollia.
“Kyllä vain. Äläkä huoli nuori kolli, en minä sinulle mitään pahaa halua. Haluaisin vain tietää kuka sinä mahdat olla. Haluan mielelläni myös tietää kuka sinä olet. Mutta jotta vaikuttaisin vähemmän uhkaavalta, saanen esitellä itseni. Minun nimeni on Käärmekulta. Olen Eloklaanin soturi”, nau’uin lempeästi. Kollin silmät suurenivat entisestään – joka tuntui mahdottomalta ajatellen kuinka suuret ne olivat jo – kun mainitsin nimeni. Hänen korvansa ponnahtivat ylös ja hänen ilmeensä tuntui kirkastuvan hieman.
“Sinä olet Käärmepen- tai siis Käärmekulta!” hän naukaisi erikoisen innokkaasti. Katsoin häntä hämilläni.
“Niin? Pitäisikö minun tuntea sinut jostain?” kysyin, jos tämä kissa vaikka olisikin jokin kaukainen sukulaiseni, joka oli minua tullut etsimään.
“Ei, ei toki. Olen vain kuullut sinusta joskus hieman. Ei se mitään ihmeellistä ollut. On vain mukavaa tietää, että olet täällä todella”, kolli selitti kuin olisi jokin suurin ihailijani. “Ai ja niin joo… olinpas minä töykeä. Minä olen Rontti. Olen tehnyt pitkän taipaleen löytääkseni tänne asti kaukaa kotoani. Ja… olen todennut että kaikkiin ei voi aina luottaa. Siksi olen hieman pelokas”, raidallinen kolli naukui hiljaa. Nyökkäsin hitaasti.
“Haluatko puhua siitä?” kysyin. Rontti pudisteli päätään nopeasti.
“En!” hän naukaisi nopeasti ja painautui sitten turkkinsa alla kasaan nolostuneena ja peloissaan.
“Aivan. Minä taidan suunnata nyt takaisin parantajan pesään. Minä näet parantelen näitä haavoja. Ne ovat erittäin ärsyttäviä. Eivät millään haluaisi parantua”, totesin ja lähdin takaisin kohti pesää. “Oli kuitenkin mukava tavata!”
Heräsin, kun haavojani vihloi kovaa. Parantajan pesässä oli vielä pimeää ja kuun himmeä valo tuli sisään parantajan pesään ja loi hehkua kaunista maahan. En saattanut ymmärtää, miten niin pitkään olleet haavat saattoivat edelleen sattua niin kovaa.
Liikahtelin sammalilla levottomasti yrittäen löytää mitään asentoa, jossa sattuisi vähemmän. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Yritin siis vain kestää kipua ja puristin silmiäni kiinni toivoen, että se auttaisi jotenkin. Halusin vain, että kipu menisi ohitse. En halunnut joutua herättämään parantajia pienen säryn takia. He tarvitsivat unta, kun joutuivat hoitamaan useampaa potilasta samaan aikaan.
Kuulin pian askelia. Huomasin Vienotassun. Tämän silmät säihkyivät pimeässä, kun hän katsoi minuun päin hiljaa. Hän räpäytti silmiään hitaasti ja tuli sitten varovasti lähemmäksi.
“Onko kaikki hyvin? Heräsin ja kuulin ääntä. Päätin tulla tarkistamaan, että kaikki on hyvin”, parantajaoppilas naukui. Pudistin hitaasti päätäni.
“Joka paikkaa särkee. Voisinko kenties saada pari unikonsiementä, jotta saisin vielä unen päästä kiinni?” pyysin varovasti. Oppilas nyökkäsi nopeasti ja lähti hakemaan siemeniä. Seurasin katseellani häntä ja pian hän tulikin takaisin siemenet mukanaan.
“Tässä. Kun syöt nämä, sinun pitäisi nukahtaa nopeasti. Jos kuitenkaan se ei tehoa, tule vain rohkeasti herättämään minut”, nuori naaras naukaisi. Nyökkäsin hitaasti ja lipaisin nopeasti unikonsiemenet suihini. Pureskelin ne ja nielin ja suljin sitten silmäni. Tovi siinä meni, mutta pian alkoi helpottaa ja väsymys alkoi vetäytyä ylleni kuin pilvi auringon eteen.
*Pilvi ja aurinko… Pilvipentu ja Aurinkopentu. Ne olisivat suloisia nimiä omille pennuilleni, mutta eihän se nyt edes ole ajankohtaista. Enhän minä varmaan edes koskaan saa pentuja! En minä uskaltaisi! Entä jos kuolisin siinä! Tai vielä pahempaa, jos pentuni kuolisivat…* ajattelin. Pudistelin päätäni väsyneesti ajaen ajatuksen pois mielestäni. En halunnut ajatella sellaista, en nyt. Rauhoitin itseni ja pian jo nukahdin asiaa tajuamatta.
Katselin hiljaa miten Sädesäihke leikki pentujen kanssa. Tunsin koko kehoni menneen lukkoon häntä tuijottaessani. En halunnut tuijottaa, koska joku olisi voinut saada siitä väärän ajatuksen, mutta en mahtanut asialle mitään. Jotenkin koko hänen olemuksensa oli saanut minut pauloihinsa. Katselin vain kollin iloa ja sitä miten hän lempeästi leikki pikkusisarustensa kanssa.
Katseeni kääntyi viimein Kuusikkopentuun ja Mustikkapentuun. Kaksikko ei ollut yhtä onnekas. Varputassun en ollut juuri koskaan oleskelevan sisarustensa kanssa ja Korpitassu vain äyski heille ja käyttäytyi töykeästi pentuja kohtaan.
Katseeni kääntyi taas Sädesäihkeeseen. Hän näytti niin onnelliselta pikkusisarustensa kanssa. Oliko hän koskaan yhtä onnellinen minun kanssani? Huokaisin hiljaa ja nousin ylös. Käännyin ympäri ja työnnyin takaisin parantajan pesään. Häntäni laahasi maata ja korvani olivat takana kulkien päätäni pitkin kohti niskaani.
Istahdin sammalilla ja asetuin hyvään asentoon ja tuijotin ulos pesästä. Kelmeä auringonvalo hiipi sisään pesään. Suljin silmäni. Muistelin elämääni. Muistelin aikaa minkä olin viettänyt Sypressikuiskeen kanssa. Muistelin aikaa, minkä olin viettänyt Lehtomyrskyn kanssa. Muistelin kaikkea sitä aikaa minkä olin viettänyt Sädesäihkeen kanssa. Ne olivat hyvia aikoja, mutta korvaisiko se kukaan sitä menetyksen tuskaa mikä minua vaivasi? Vielä joku päivä Sädesäihkekin kuolisi. Toivoin voin toivoin niin kovaa kuolevani häntä ennen. En halunnut menettää häntäkin!
Kyyneleet hiipivät alas kasvoillani ja loikkivat maahan luoden pieniä märkiä kohtia. Puristin silmiäni entistäkin kovempaa kiinni. En halunnut menettää enää ketään! Väläyttelin hampaitani ja puristin kynsiäni sammaleeseen edelleen silmät puristuksessa. Olin siinä hetken vain ajatellen niitä kaikkia kissoja joita en koskaan halunnut menettää. Siihen listaan ulottuivat kaikki Eloklaanin kissat. En halunnut menettää heistä ketään. Puristin kynsiäni entistäkin kovempaa kunnes hellitin.
Avasin silmäni ja räpyttelin pari kertaa, päästin irti sammaleesta ja vedin kynteni sisään, lopetin irvistelyn ja nousin ylös. Suuntani oli päätetty.
Harpoin ulos pesästä ja sen jälkeen leirin poikki Sädesäihkeen eteen. Olin jo päättänyt tämän kaiken.
“Sädesäihke, tule. Me lähdemme kävelylle”, naukaisin käskevästi. Hänen kanssaan touhunneet Säihkepentu ja Jänöpentu pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan, kun seisoin siinä päättäisenä Sädesäihkeen edessä.
“Tule! Asia on tärkeää”, naukaisin vielä.
//Säde
