Käärmetassu
Kirjoittaja: Käärmis
Siristin silmiäni hämärässä aamuyössä. Olin oppilaiden pesässä omalla pedilläni. En ollut taaskaan saanut juuri lainkaan unta.
Kun sota oli loppunut eloklaanin häviöön, olin nähnyt niin paljon itseni järkyttäviä asioita ja niin paljon oli tapahtunut, että en saanut öisin unta ja muutenkin monesti yöt menivät silkkaan nyyhkytykseen josta muun muassa lähistölläni nukkuva Vihatassu ei ollut lainkaan pitänyt. Kolli oli monesti äyskinyt minulle asiasta ja uhannut satuttaa minua ellen antaisi hänen nukkua rauhassa.
Silmät valvomisesta kipeänä tuijotin siis ulos leiriin, joka oli sillä hetkellä tyhjimmillään. Heilautin häntäni kuononi päälle.
*Miksemme voittaneet? Kirottu Kuolonklaani ja kirotut kulkukissat!* valitin mielessäni. *Olisin jo tässä välissä valmis kuolemaan. Eihän sillä sen enempää väliä olisikaan. Kissoja teloitetaan varmasti pian tuon tuosta, kun Kuolonklaani kyllästyy meihin.* ajattelin vielä latteana.
Aamu koitti viimein. Olin saanut hieman unta, mutta olin edelleen rättiväsynyt. Kaiken kukkuraksi olin myös kamalan nälkäinen. Pian tunsin kosketuksen kyljessäni.
“Lähdemme metsästyspartioon”, mestarini, Kultasiipi naukaisi. Nyökäytin vain päätäni.
“Keitä tulee mukaan”, kysyin väsähtäneellä äänellä. Kultasiipi katsoi minua hieman säälien ja heilautti sitten häntäänsä kohti kahta klaanitoveriamme ja kuolonklaanilaista.
“Lehtotassu ja hänen mestarinsa Ampiaispisto sekä Kyyhkypyrähdys”, naaras vielä naukui. Nyökäytin päätäni latteasti ja lähdin lampsimaan mestarini perässä kolmikon luo.
Kultasiipi nyökäytti päätään tervehdykseksi ja Ampiaispisto nyökkäsi takaisin.
“Lähdetään”, ilmeisesti Kyyhkypyrähdys niminen kuolonklaanilainen naukaisi kovaan ääneen ja partio lähti matkaan.
Ajattelin alkumatkasta vain miten elämä olisi helpompaa, jos kuolonklaanilaisia ei olisi, mutta kirosin koko ajan sitä, että ajattelin muista kissoista niin pahasti, sillä loppupelissä heidät oli vanginnut Kuolonklaanin päälikkö Henkäystähti.
“Hei! Minä olen Lehtotassu”, toisen oppilaan naukaisu säikäytti minut ja ravisti minut pois ajatusten maailmasta. “Kuka sinä olet?” naaras kysyi vielä. Olin hetken hiljaa, kuin en olisi naarasta kuullutkaan, kunnes vastasin hiljaa:
“Minä olen Käärmetassu.” Äänessäni kaikui väsymys ja nälkä. Häpesin omaa surkeaa kuntoani. En ollut saanut syödäkseni, sillä surkutteleminen vei nälän ja ruokahalun ja sama myös unelle.
//Lehto
