Kallahämy
Kirjoittaja: Auroora
Kalla istui tyynenä Eloklaanin leirin aukion laidalla. Vietettyään monen monta kuuta Eloklaanissa, oli Mesitähti sekä hän itse päätynyt siihen tulokseen, että klaanielämä sopi hänelle erinomaisesti. Kalla oli rakastunut metsään, sen raikkaaseen ilmaan ja pehmeisiin sammalmättäisiin. Hän nautti täysin rinnoin siitä, ettei joutunut joka päivä taistelemaan elääkseen, vaan klaani piti hänestä huolta. Vähemmän hän piti siitä, että tämä suhde oli vastavuoroinen, ja hänenkin oli pidettävä klaanista huolta. Kalla oli kuitenkin huomannut, että eloklaanilaiset eivät vaatineet häneltä tavattomasti. Hän saattoi metsästyspartiossa hieman pidätellä itseään ja ottaa vain yhden hiiren kiinni, mikä näytti riittävän heille mainiosti. Välillä hän sai jopa kehuja niinkin vähäisestä esityksestä.
Mesitähti astui esiin Litteäkiven alla olevasta kolosta. Hän kohtasi Kallan katseen ja hymyili nyökäten. Kalla hymyili takaisin. Sekin oli asia, mikä hänen oli pitänyt opetella: eloklaanilaiset olivat kohteliaita toisilleen ja osoittivat lähimmäisenrakkautta pienin elein. Roolin esittäminen ei ollut Kallalle vaikeaa, mutta toisinaan hän oli lähellä unohtaa sen.
Eloklaanin päällikkö loikkasi Litteäkivelle ja kutsui klaanin koolle. Moni kissa oli ollut paikalla jo valmiiksi, he selvästi osasivat jotenkin vaistota, kun klaanikokous oli tapahtumassa. Loputkin saapuivat ympäröimään Litteäkiveä milloin mistäkin, ja Kalla seurasi katseellaan, kuinka jopa pennut ja klaaninvanhimmat astelivat paikalle. Aivan uusi tunne otti tilaa Kallan rinnassa: ylpeys. Hän tunsi eloklaanilaisten arvostuksen ja ilon hänen puolestaan; odottavat katseet viipyilivät Kallan tummassa hahmossa. Kalla ei ollut koskaan saanut Kielolta kiitosta, nyt häntä juhlittiin.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin”, Mesitähti kajautti ja Kalla ryhdistäytyi. Hän viritti kasvoilleen hennon hymyn. Mesitähden vaaleanvihreät silmät tuikkivat, kun hän suuntasi katseensa Kallaan. ”Kalla on tutustunut klaanimme tapoihin ja nyt on hänen aikansa tulla osaksi Eloklaania. Kalla, astuisitko eteen.”
Kalla nousi jaloilleen, eikä tuntenut jännityksen häivähdystäkään. Hän oli riemuissaan: hänen paikkansa metsässä olisi pian sinetöity. Hän asteli tyynesti Litteäkiven eteen ja katsoi odottavasti Eloklaanin päällikköä. Häntä ei rehellisesti voinut tippaakaan kiinnostaa Tähtiklaanin hyväksyntä ja pian seuraavien ikiaikaisten sanojen merkitys, mutta hän nautti tilanteen juhlallisuudesta.
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.”
Mesitähti piti pienen tauon, jonka aikana hänen eloklaanilaisten rivejä kiertänyt katseensa pysähtyi jälleen Kallaan.
”Kalla, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Kalla ei epäröinyt, vaan sanoi oitis, mitä Mesitähti häneltä odotti.
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kalla, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kallahämynä. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja omistautumistasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”
Seuraavaksi klaani puhkesi hurraamaan Kallan uutta nimeä. Musta naaras oli kuvitellut, ettei klaanikissojen hänen puolestaan kokema ilo voisi merkitä hänelle mitään, mutta sillä hetkellä hän tunsi ensi kertaa olevansa osa jotain.
