Kallahämy
Kirjoittaja: Auroora
Kallahämy tunsi jonkin tasoista ylpeyttä tästä Eloklaanin hänelle suomasta vastuusta Kärpästassun mestarina, mutta hän ei voinut sanoa aidosti välittävänsä roolistaan. Tietysti soturi oli tyytyväinen siihen, että hänelle luotettiin tällainen tehtävä, joka vaati taitoa ja kokemusta, siitä huolimatta, ettei Kallahämy ollut eloklaanilaisten riveihin syntynyt. Naarasta ei vain voinut vähempää kiinnostaa jonkun avuttoman keskenkasvuisen soturiksi kouliminen. Sitä Kallahämy ei kuitenkaan Kärpästassulle tai kellekään muullekaan näyttänyt. Oli parempi vaikuttaa siltä, että suhtautui tähän pestiin sopivan tasoisella vakavuudella. Paljoa arvostusta ei nuriseva tai välinpitämätön soturi voinut muilta odottaa.
Niin Kallahämy oli jälleen herännyt ani varhain kiikuttaakseen oppilaansa harjoittelemaan. Sentään hänen oppilaansa ei ollut hermoille käyvää sorttia: Kärpästassu oli hiljainen eikä niskuroinut. Kallahämy oli kuullut joidenkin oppilaiden aiheuttavan mestareilleen harmaita karvoja kapinallisuudellaan. Kenties hänellä oli syytä kokea olevansa onnekas.
Soturi istui pimeällä aukiolla oppilastaan odotellen. Ilma oli kylmä, ja näinä aikoina se oli aina kylmä. Se oli yksi harvoista eroavaisuuksista kaksijalkalaan, joista Kallahämy ei niinkään pitänyt. Kaksijalkalassakin oli joskus koleaa, mutta hirviöt ja muut kaksijalkojen oikut pitivät kadut suhteellisen lämpiminä. Täällä lehtikadon kylmyyttä vastaan taisteltiin nukkumalla turkki turkkia vasten, mikä introvertille Kallahämylle tuntui vaikealta. Ei hän tuntenut näitä kissoja tarpeeksi voidakseen rentoutua heidän kehojaan vasten. Kaksijalkalaan hän ei silti lehtikadonkaan aikaan ikävöinyt: täällä oli raikas, virkistävä ilma, ja aamuun herätti katuvalojen sijaan nouseva aurinko. Nyt se alkoi jo haalentaa taivaan tumman sinisiä sävyjä.
Kärpästassu tepasteli pian ulos oppilaiden pesästä ja haukotuksen saattelemana seisahtui Kallahämyn eteen. Hänen suuret silmänsä utelivat päivän suunnitelmia.
”Ajattelin, että tänään voisimme harjoitella kiipeilyä”, Kallahämy virkkoi. ”Kiipeileminen on juoksemisen ja uimisen rinnalla tärkeä liikkumisen muoto. Tarvitset sitä metsästämisessä ja kenties jonain päivänä taistelussakin.”
Kallahämy ei itse ollut kummoinenkaan kiipeilijä, mutta kyllä hän tiesi, miltä sujuva kapuaminen näytti. Hyvät kiipeilijät olivat taistellessa tai saalistaessa aina etulyöntiasemassa, sillä taidollaan he saivat käytettäväkseen paljon runsaamman liikkumisalueen. Siksi Kärpästassunkin oli hyvä sitä opetella.
”Eiköhän lähdetä, etsitään sinulle sopiva puu.”
Hännän heilautuksella Kallahämy kehotti oppilaansa mukaansa, ja sitten mustaturkkinen kaksikko pujahti ulos leiristä. Valkeat nietokset näyttivät sinisiltä tähän aikaan päivästä. Kaksijalkalassa lumi oli aina ollut harmaanruskeaa – valkoisena se oli pysynyt vain pienen hetken heti satamisensa jälkeen. Kallahämy nautti tästä viehättävästä ympäristöstä enemmän: metsä oli niin kovin värikäs.
Pian Kallahämy äkkäsi sopivan näköisen puun polun reunalla. Sen oksat olivat tarpeeksi alhaalla, ja se seisoi yksinään lumen keskellä, joten näköhaittoja ei ollut. Hän oli tullut ajatelleeksi liukkautta, mutta hetkeen ei lämpötila ollut noussut sitä vertaa, että lumi olisi saattanut sulaa vedeksi ja sitten jäätyä. Hän raapaisi kuin testiksi puun kaarnaa, jonka pinta oli kuurasta vaalentunut.
Kiipeilyä he olivat toki jonkin verran harjoitelleet aiemminkin, vaikka Kallahämy ei ollut taidolle varsinaisia harjoituksia omistanut. Kärpästassu saisi siis lähteä suorittamaan ilman demonstraatiota.
”Selvä sitten. Lähde vain kapuamaan, olemmehan tehneet tätä aiemminkin. Tavoitteenasi voisi olla latvaan kiipeäminen, mutta koeta nyt päästä ensiksi alimmalle oksalle. Annan sinulle samalla ohjeita.”
//Kärpänen?
