Kalle
Kalle katseli Murua innostuneena. Hän ei voinut uskoa, miten paljon hänen ystävänsä tiesi aivan kaikesta. Murun täytyi olla yksi viisaimmista kissoista koko maailmassa. Mutta kun Kalle esitti kysymyksensä liittyen siihen, että isäkissa kantaisi pentuja, Murun ilme oli niin vakava, että Kalle alkoi hieman huolestua. Hänen päänsä kallistui hänelle tavanomaiseen tapaan. Murun suusta pääsi huokaisu, kun tämä pudisteli päätään.
”Ei se ihan niin toimi.. Ei kollikissoilla ole vatsansa sisällä pussia, jossa he voisivat kantaa pentuja”, kirjava kotikisunaaras kertoi rauhallisella äänellä. Kallen kulmat kurtistuivat.
”Eikö se oli aika epäreilua? Miksi emon täytyy tehdä kaikki se työ, kun isäkissa voi vain… No, tehdä mitä tahtoo?” Kalle kysyi mietteliäänä. Muru kohautti lapojaan.
”Isäkissat huolehtivat, että emolla ja pennuilla on riittävästi ruokaa”, Muru huomautti. Kallen mieleen syntyi kuva hänestä, Murusta ja pienistä pennuista, jotka kasvaisivat Murun vatsassa. Mielikuva oli niin lämmin ja suloinen, että Kallen kasvoille piirtyi haaveileva hymy. Hän vajosi hetkeksi aivan omiin maailmoihinsa ja kuvitteli, miltä tuntuisi olla isäkissa. Miksi kukaan ei koskaan ollut kertonut hänelle aiemmin pennuista ja perheestä? Siinä hetkessä kolli tiesi, että hän halusi olla Murun pentujen isäkissa. Hän oli jo pitkään pitänyt naarasta perheenään, mutta ajatus siitä, että hän saisi auttaa Murua ja nähdä heidän pentunsa, sai Kallen kehräämään hiljaa.
”Huhuu? Mihin sinä katosit?” Muru kysyi ja huiskautti käpäläänsä Kallen nenän edessä. Kalle säpsähti ja katsoi Murua silmät säihkyen.
”Miten sellaisiksi emokissoiksi ja isäkissoiksi tullaan?” Kalle kysyi innosta puhkuen. Murun suusta pääsi kiusaantunut naurahdus.
”No, tuota noin… Miksi sinä sellaista mietit?” Muru väisti kysymyksen, mutta Kalle ei huomannut sitä alkuunkaan. Hän oli niin innostunut päähänsä muodostuneesta mielikuvasta, ettei olisi huomannut vaikka kaksijalanpesän katto olisi romahtanut heidän vieressään.
”Minusta olisi kivaa, jos me voisimme olla emokissa ja isäkissa. Eikö sinustakin? Mutta yksi ongelma siinä kyllä on”, Kallen ilme synkkeni yhtäkkiä, kun hänen katseensa laskeutui käpäliinsä. Kallen suusta pääsi huokaisu:
”En tiedä, voinko luopua omista ruuistani.”
//Muru?
