Karju
Kirjoittaja: Elandra
Taas kerran oli koittanut uusi aamu Eloklaanin miellyttävässä leirissä. Mesitähti oli sijoittanut minut ja rakkaan veljeni Kieron sotureiden pesään eloklaanilaisten luokse. Se ei tuntunut olevan monen eloklaanilaissoturin mieleen, sillä edelleen osa heistä karttoi meitä minkä kerkesi. Aivan kuin me olisimme ollut jokin rutto, joka tarttuu pelkästään lähellä olemisesta.
Aluksi Eloklaani oli kiehtonut minua lähinnä sen ihmeellisyyden ja kuolemattoman päällikön vuoksi, mutta vietettyämme täällä enemmän aikaa, paikka oli alkanut tuntumaan yllättävänkin kodikkaalta. Olin ihmeissäni siitä, että näinkin suuri kissajoukko eli yhdessä, sovussa selkeiden sääntöjen mukaan ja totteli joitakin höpöhöpö-mielikuvituskissoja, Tähtiklaaniko se oli? Ajatus siitä, että kaikilla tämän klaanin kissoilla viirasi hieman päästä sai huvittuneen hymyn nousemaan kasvoilleni ja Kieron katsomaan minua kummastuneesti.
”Kunhan vain ajattelen mukavia, veli-hyvä”, selitin tilanteen veljelleni, joka nyökkäsi ja käänsi taas katseensa pois.
Mutta toisaalta, ei minulla ollut varaa tuomita eloklaanilaisia. He tuntuivat ihan oikeasti uskovan tähän Tähtiklaaniin yhtä vahvasti kuin Metsähalla oli uskonut harhoihinsa, ellei jopa vahvemmin. Se oli ihan ymmärrettävää; kukapa ei olisi halunnut uskoa ikuiseen elämään ja päättymättömään onneen. Minä ainakin halusin, mutta minä olin nähnyt oikean maailman. Se, mitä minulle ja Kierolle oli tapahtunut, oli ollut merkki siitä, ettei mitään suurempia voimia ollut olemassakaan. Jos olisi, ne eivät olisi antaneet meidän kärsiä kuten olimme kärsineet.
“Huomenta”, Mesitähden tuttu, lämmin naukaisu katkaisi tummuvat ajatukseni ja nostin katseeni valkoturkkisen päällikön vihreisiin silmiin. Mesitähden kasvoilla oli tutuksi tullut ystävällinen hymy, kun hän kohtasi meidät. Pidin erityisesti siitä, miten kolli otti myös Kieron huomioon, vaikkei veliparka puhunut sanaakaan.
“Miten olette viihtyneet Eloklaanissa?” siro kolli kysyi liittyen seuraamme. Vilkaisin Kieroa, joka nyökäytti pienesti päätään, ja käänsin katseeni takaisin Mesitähteen.
“Oikein hyvin, olemme viimeisen puolen kuun aikana syöneet varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Täytyy muistaa liikkua vähän enemmän, tai pian olemme lihavia kuin mitkä”, nauroin huvittuneesti. Mesitähti naurahti myös hyvillään.
“Hienoa, että olette viihtyneet. Oletteko miettineet tulevaisuuttanne lainkaan? Minä ja koko Eloklaani olisimme hyvin otettuja, jos päättäisitte jäädä luoksemme ihan pysyvästi”, päällikkö lausahti rauhallisella äänellä ja silmäili vuorotellen minua ja Kieroa. Vilkaisin veljeäni, jonka ilme pysyi yhtä tuimana kuin aina; kollin tuima katse ei irtaantunut Mesitähdestä, ja se kertoi tarpeeksi.
“En usko, että olemme ainakaan vielä valmiita sellaiseen. Katsos kun tämä kaikki on meille vielä ihan uutta. Aiotko sinä ajaa meidät pois täältä?” kysyin pettyneenä kulmiani kurtistaen. Mesitähti näytti säikähtävän ja pudisteli nopeasti päätään:
“Ei, en missään nimessä tarkoittanut sellaista. Voitte viipyä Eloklaanissa niin kauan kuin tahdotte, en halua painostaa teitä suuntaan tai toiseen.” Tyytyväinen ilme palasi taas kasvoilleni.
“Sepä on helpottavaa kuulla. Me lupaamme harkita ehdotustasi. Siihen saakka, kun olemme saaneet päätöksen tehtyä, voimme kaiketi jatkaa aivan kuten tähänkin saakka?” varmistin päälliköltä.
“Tietysti, teistä on kyllä suuri apu Eloklaanille. Utusielu kehui sinua pari päivää sitten, olit kuulemma saanut kiitettävän määrän saalista klaanille”, Mesitähti sanoi ystävällisellä äänellä. Päällikön katse kääntyi nopeasti pentutarhan suuntaan, kun punaruskea kissa asteli venytellen ulos pensaikon alta. Päällikkö vilkaisi meitä pahoitteleva ilme kasvoillaan.
“Mene vain, emme me pahastu”, vakuuttelin. Kolli hyvästeli meidät ja kiiruhti kumppaninsa luokse. Vilkaisin Kieroa, joka silmäili päällikköä ja tämän kumppania, jotka jäivät viettämään aikaa pentutarhan ulkopuolelle.
“Mitähän me sitten keksisimme?” kysyin saadakseni veljeni huomion itseeni. Kolli käänsi nopeasti katseensa pois päälliköstä minuun ja kohautti lapojaan. Pyöräytin silmiäni.
“No, ollaan sitten vain. Emmeköhän me ennen pitkää jotakin keksi.”
Koko aamupäivä meni oikeastaan vain istuskellessa. Kun metsästyspartio palasi takaisin leiriin, Kiero kävi hakemassa meille tuoresaaliskasasta oikein maukkaan oravan, jonka söimme yhdessä.
Tarkkailin eloklaanilaisia ja yritin muistaa jokaisen pääaukiolla oleskelevan kissan nimen. Minulla oli vaikeuksia pysyä kartalla siitä, kuka oli kenellekin sukua ja miten. Aluksi oli tuntunut, että jokainen tämän klaanin kissa oli joko Mesitähden kumppani, sisarus, pentu, vanhempi tai muu sukulainen. Olin kiitollinen, että minun perheeseeni kuuluimme vain minä ja Kiero. Veljeni oli kaikki mitä tarvitsin, olisi ollut raskasta ja stressaavaa yrittää antaa tarpeeksi huomiota useammalle perheenjäsenelle.
Aluksi olin sekoittanut nimeltä kaikki vähänkin saman näköiset kissat. Siispä olin muuttanut taktiikkaa ja turkin värin ja värityksen sijaan olin alkanut kiinnittämään enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ruumiinrakenteisiin. Jokaisen käydyn keskustelun aikana yritin painaa mieleeni keskustelukumppanistani jotakin, joka helpottaisi minua muistamaan hänet jatkossakin.
Olin oppinut myös tunnistamaan parantannustaitoiset kissat, eli Liljatuulen ja Leimusilmän. Ensimmäisinä päivinä klaanissa olin luullut Leimusilmän olevan soturi. Oli ollut hieman noloa kysellä häneltä päivän partioista, kun kolli oli kertonut olevansa parantajaoppilas. Eloklaanin parantaja Liljatuuli oli päällikön sisko, ja hänet olinkin usein nähnyt Mesitähden seurassa. Oikein miellyttävä naaraskissa, olin itsekin jutustellut hänen kanssaan pari kertaa. Kauniit, tummansiniset silmät omaava Minttuliekki taas oli varapäällikkö, mutta tällä hetkellä hoitamassa hänen ja Mesitähden pienen pieniä pentuja. Malvapentu, Matarapentu ja Tähtimöpentu olivat vasta puolen kuun ikäisiä. Pentutarhalla asui myös Mesitähden tytär Nokkospilvi. Hänen kanssaan en ollut ehtinyt keskustelemaan juurikaan. Hän odotti pentuja jollekin soturille, jonka nimeä tai ulkonäköä en edes tiennyt. Heidän seuranaan asusti myös Sumupentu.
Katsahdin piikkihernetunnelin suuntaan, jonne alkoi kerääntyä partioon valmistautuvia kissoja. Kun tunnistin Hiilihampaan, muistin Mesitähden laittaneen minut mukaan partioon. Ensimmäistä kertaa koskaan, päällikkö oli laittanut minut partioon ilman Kieroa. Velikulta jäisi yksin leiriin.
“Minun on mentävä. Etsi itsellesi mukavaa seuraa”, nau’uin kääntäessäni katseeni Kieroon. Kolli pyöräytti silmiään. Tiesin, että muihin tutustuminen oli sanattomalle veljelleni haastavaa, ja moni varmasti karttoi häntä juurikin puhumattomuuden vuoksi. En halunnut hänen tuntevan oloaan yksinäiseksi, joten olin päättänyt itse saada veljeni jotenkin sosialisoitumaan muiden eloklaanilaisten kanssa.
Nousin ylös ja kävelin rennoin askelin Hiilihampaan ja kolmen muun kissan luokse. En tiennyt partiota johtavan, hopean tabbykuvioisen naaraskissan nimeä, mutta tunnistin valkoturkkiset Väärävarjon ja Mehiläislennon. Väärävarjon muistin siitä, että hän oli Mesitähden isä ja ruumiinrakenteeltaan hyvin päällikön kaltainen. Mikäli Mesitähtikin olisi ollut täysin valkoinen, heitä tuskin olisi erottanut toisistaan. Mehiläislento oli Hiilihampaan poika, jonka Metsähalla oli yrittänyt tappaa. Olin henkilökohtaisesti pyytänyt nuorelta kollilta anteeksi minun ja veljeni osuuttani hyökkäykseen, ja tämä vaikutti vilpittömältä hyväksyttyään anteeksipyyntöni.
Tabbykuvioinen naaras johdatti meidät raittiiseen ulkoilmaan. Metsä oli muuttunut nopeasti, kun viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen. Puiden lehdet olivat kellastuneet ja metsän aluskasvillisuuden seassa kasvoi runsaasti sinisiä ja punasia marjoja; puolukoita ja mustikoita kaiketi. Kiitin onneani, etten ollut Väärävarjon ja Mehiläislennon tapaan valkoturkkinen. He tuskin nauttivat siitä, kun turkki oli aluskasvillisuuden seassa rämpimisen jälkeen täynnä mustikoista tulleita punertavia laikkuja.
Jättäydyin partion hännille Hiilihampaan vierelle. Kuljimme rinnatusten polkua pitkin eteenpäin. Vilkaisin tummaturkkista soturia ja päätin aloittaa keskustelun hänen kanssaan. Halusin tutustua Hiilihampaaseen paremmin, sillä ruskea soturi oli paljastunut oikein miellyttäväksi kissaksi.
“Oletko sinä syntynyt Eloklaanissa?” kysyin ystävällisellä äänellä.
//Hiili?
