Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
Kun Tähtimötaivas oli ilmoittanut seurani kelpaavan, olin istuutunut hänen viereensä. Yllemme laskeutui välittömästi piinaava hiljaisuus, jonka rikkominen tuntui mahdottomalta. Ajatukseni muuttuivat yllättäen sekaviksi, enkä ollut enää varma, mihin halusin keskustelun Tähtimötaivaan kanssa johtavan. Sen minä vain tiesin, että ensimmäistä kertaa sitten Kieroarven kuoleman minusta tuntui siltä, etten ollut aivan niin yksin. Vaikka ympärilläni oli ollut koko ajan lukematon määrä kissoja, oloni oli ollut yksinäinen. Vasta nyt, kun istuimme Tähtimötaivaan kanssa vieretysten aukion laidalla minusta tuntui, etten ollut tässä yksin.
Olin juuri päättänyt rikkoa piinaavaksi muodostuneen hiljaisuuden, mutta Tähtimötaivas ehti ensin:
”Halusitko jutella jostakin?”
Niinkin yksinkertainen kysymys sai minut vajoamaan mietteihini. Tiesin haluavani jutella, mutta en tiennyt mistä. Oli niin paljon kaikkea, että keskustelun aiheen keksiminen tuntui mahdottomuudelta. Mitä enemmän mietin, sitä sotkuisemmaksi ajatukseni kävivät. Tiesin, että vastauksessani meni liian kauan. Minun oli keksittävä äkkiä jotakin. Siispä tartuin ensimmäiseen ajatukseen, josta sain edes pienen otteen:
”Se olisi mukavaa. Minusta vain tuntuu, etten osaa tätä enää. Tähtimötaivas, minusta tuntuu kuin olisin elossa, mutta sisimpäni olisi kuollut. Minun olisi pitänyt kuolla sille aukiolle.”
Puheeni olivat säälittäviä, mutta niin olivat ajatuksenikin. En tiennyt, oliko Tähtimötaivas enää ystäväni, mutta salaa toivoin hänen ymmärtävän ajatuksiani ja voivani tukeutua häneen. Ei minulla ollut täällä enää mitään muuta nyt, kun Kieroarpi oli poissa.
//Tähtimö?
