Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
Makasin toimettomana sotureiden pesässä ja odotin. En oikeastaan ollut edes varma siitä mitä minä odotin. Ensimmäiset puoli kuuta sodan jälkeen olin odottanut vain kuolemaa. Olin ärsyttänyt kuolonklaanilaisia, solvannut heitä ja toivonut saavani rangaistukseksi kuoleman. Mutta niin ei ollut käynyt. Rangaistuksia olin saanut, mutta en kuolemaa. Koin olevani ikuisessa loukossa tässä kirotussa elämässä, joka tuntui niin mitättömältä. Oloni oli tyhjä, kun Kieroarpi ei ollut enää täällä. Minusta tuntui, etten ollut enää kukaan sen jälkeen, kun veljeni oli kuollut.
En olisi halunnut sitä, mutta jossain vaiheessa pahin suru oli hellittänyt. Enää jokainen hetki ei ollut pelkkää kärsimystä, vaan olin saattanut nähdä muutakin kuin vain oman surkean elämäni. Eräänä päivänä se oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta: olin unohtanut Tähtimötaivaan. Suru, epätoivo ja elämäni suurin menetys olivat saaneet minut unohtamaan mustavalkoisen naaraan aivan täysin. Mutta voimani olivat yhä vähissä, enkä vain ollut kyennyt lähestymään naarasta. Mikäli yhtään Tähtimötaivasta tunsin, uskoin hänen inhoavan minua. Olin hylännyt hänet, vaikka hänkin oli menettänyt paljon. Mutta kun suru oli saanut minusta otteen, en vain ollut kyennyt näkemään ympärilläni olevia kissoja tai ajattelemaan heitä.
”Ala laputtaa, ulos täältä!” punaturkkinen kuolonklaanilaissoturi sähähti ja astui uhkaavasti minua kohti. Nostin ilmeettömän katseeni kuvottavaan kuolonklaanilaiskolliin, joka kantoi nimeä Jääviilto. En suostunut osoittamaan lainkaan kunnioitusta vihollisiani kohtaan, sillä he olivat viimeisiä, jotka moista ansaitsivat. Nousin ylös niin hitaasti kuin suinkin pystyin. En jaksanut enää vaikeuttaa omaa elämääni niskuroimalla turhia, mutta tein kyllä kaikkeni – nykyisten sääntöjen puitteissa – saadakseni viholliseni ärsyyntymään. Se oli ikään kuin kunnianosoitus Kieroarvelle. En ollut unohtanut häntä, enkä koskaan unohtaisi. Nämä kirotut kissat olivat riistäneet hänen henkensä. Minä en ehkä voisi tappaa heitä, mutta saisin heidät kyllä katumaan, että he koskaan kohtasivat minut tai veljeni.
Askelsin mahdollisimman hitaasti jo selvästi ärsyyntyneen kuolonklaanilaiskollin edellä ulos tyhjästä pesästä. Kolli laukoi ilmaan loukkauksia minulle, mutten kuunnellut häntä. Ne olivat vain sanoja, eikä niillä ollut mitään merkitystä. En jaksanut välittää, sillä tärkeintä oli, että olin toivon mukaan pilannut kuolonklaanilaiskollin päivän.
Astuttuani ulos pesästä, tein asian, jota nykyään harvemmin tein: nostin katseeni ylös maasta. Vihreä katseeni kiersi leirin pääaukiolla. Viherlehti oli alkanut. Tunsin piston rinnassani; se oli ollut Kieroarven lempivuodenaika. Katseeni pysähtyi mustavalkeaan kissaan, jonka sinivihreiden silmien surkea katse oli nauliintunut minuun. Olisin halunnut kääntää katseeni pois ja leikkiä, etten ollut huomannut Tähtimötaivasta, mutta se oli liian myöhäistä. En voisi enää vältellä naarasta. Kun näin hänen epätoivoisen katseeni, ymmärsin ymmärtäneeni hänet väärin; ei hän näyttänyt olevan vihainen minulle. Lihakseni jännittyivät hermostuksesta. Tiesin, että minun oli juteltava naaraan kanssa. Elämäni Eloklaanissa tulisi kestämään nähtävästi vielä pitkään, eikä siitä olisi haittaa, jos olisi edes joku jolle jutella. Yksin oleminen alkoi kuiden jälkeen tuntua jo pitkästyttävältä ja jos totta puhuttiin, minä kaipasin Tähtimötaivaan seuraa.
Hermostunein askelin lähdin kävelemään poispäin sotureiden pesältä, kohti aukion toisella laidalla istuvaa naaraskissaa. Välttelin hänen katsettaan, sillä olin liian hermostunut kohdatakseni sitä. Pysähdyin kissanmitan päähän Tähtimötaivaasta. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta laskin omani nopeasti käpäliini.
”Kaipaatko seuraa?” kysyin matalalla äänellä ja vilkaisin kulmien alta naaraskissaa.
//Tähtimö?
