Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
Tähtimötassu oli kertonut, ettei tiennyt oliko hän kunnossa. Mustavalkean oppilaan vatsassa oli haava, jonka Mutalampi oli tehnyt. Siitä tihkui verta valkealle lumelle. Oppilas ei kerta kaikkiaan näyttänyt hyvinvoivalta. Hänen kehonsa tärisi, mutten ollut varma johtuiko se pelosta, kivusta vai kylmyydestä. Tähtimötassun katse oli pelokas. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Nyt viimeistään Tähtimötassun olisi uskottava, ettei hän ollut koskaan merkinnyt Mutalammelle mitään. Tummanruskea kolli oli paha kissa, jonka seura oli ollut vähällä pilata Tähtimötassunkin aivan kokonaan. Meidän olisi palattava leiriin, jotta voisin raportoida Mutalammen petturuudesta Mesitähdelle. Päällikkö ei takuulla innostuisi siitä, että eloklaanilaissoturi oli yrittänyt surmata hänen tyttärensä.
“Pitäisikö meidän palata leiriin?” Tähtimötassu ehti esittää mielessäni pyörivän kysymyksen ennen minua. Soturioppilaan ääni oli värisevä, ja maa hänen jalkojensa alla oli värjääntynyt punaiseksi. Sentään lumisade oli alkanut hellittää, eikä meidän enää tarvitsisi puhua kovempaa kuullaksemme toisemme.
”Pitäisi”, vastasin nopeasti ja katsahdin huolestuneena Tähtimötassua, ”nojaudu vain minua vasten, jos et jaksa kävellä täysin omin voimin.” Tähtimötassun sinivihreä katse harhautui minusta Kieroarpeen, joka seisoi yhä takanamme. Oppilas yritti lähteä eteenpäin itse, mutta kun hän oli vähällä menettää tasapainonsa ja kaatua maahan, hän huokaisi syvään ja nyökkäsi pienesti:
”Hyvä on.”
Lähdimme tarpomaan eteenpäin lumessa. Sitä oli satanut hetkessä rutkasti lisää ja aiemmat polkumme olivat kadonneet uuden lumen alle miltei kokonaan. Kieroarpi kulki edellämme, tehden Tähtimötassun kulkemisesta hieman helpompaa, kun oppilas saisi kulkea suurikokoisen kollikissan jalanjäljissä. Minä rämmin eteenpäin umpihangessa aivan kiinni Tähtimötassussa, kun oppilas nojasi hellästi minua vasten. Olin äärettömän kiitollinen, että olin ehtinyt paikalle ajoissa. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi, jos Tähtimötassu olisi kuollut minun huolimattomuuteni vuoksi. Minä olin hänen mestarinsa ja minä olin harjoitusten aikana hänestä vastuussa.
Kun viimein saavutimme kukkulan, jonka laella Eloklaanin nykyinen leiri sijaitsi, pysähdyimme. Katsahdin kysyvästi taas Tähtimötassun suuntaan. Oppilaan sinivihreä katse oli kohdistettu hankeen, eikä hän näyttänyt voivan kovin hyvin.
”Tähtimötassu?” kysyin saadakseni naaraan huomion. Mustavalkean kissan katse nousi hitaasti valkeasta hangesta minuun. Hän näytti väsyneeltä ja huonokuntoiselta. Meidän olisi saatava hänet mahdollisimman pian Liljatuulen ja Leimusilmän luokse.
”Jaksatko itse kävellä rinnettä ylös?” kysyin hiljaa, ”ei ole enää pitkä matka, olemme aivan pian leirissä ja pääset parantajan luokse.”
//Tähtimö? 😮
