Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA
Kieroarpi oli sännännyt pelastamaan minut taas kerran. Katsoin iloisesti ohimennen tabbykuvioista veljeäni, joka asettui vierelleni taistelemaan Kuolonklaanin päällikköä vastaan. Kieroarpi ei ehtinyt vastata mitään vitsikkääseen tokaisuuni, sillä kollin oli riennettävä taas taisteluun Henkäystähteä vastaan. En halunnut jättää rakasta veljeäni pulaan, joten syöksähdin nopeasti ruskeaturkkisen kollin avuksi. Nyt tilanne alkoi näyttää jo aiempaa huomattavasti paremmalta. Henkäystähden kynnet hapuilivat ilmaa, kun loikahtelimme hänen ympärillään yrittäen löytää sopivaa hyökkäyskulmaa. Vaikka Kuolonklaanin päällikkö olikin hyvin ketteräliikkeinen, ei hän noin väsyneenä pysynyt kahden kissan tahdissa. Aina kun raitaturkkinen kissa käännähti toista kohti, toinen meistä sivalsi kynsillään kollia kohti. Odotin koko ajan, että jostain olisi juossut kuolonklaanilainen päällikkönsä avuksi, mutta yllättävän kauan saimme jatkaa tätä hippaleikkiämme ilman häiriöitä.
Jossain vaiheessa Kieroarpi näki tilaisuutensa tulleen. Kun Henkäystähti oli kääntyneenä minun puoleeni ja valmis hyökkäämään hampaat irvessä päälleni, ruskeaturkkinen eloklaanilaissoturi iski hampaansa vihollisen häntään. Kieroarpi nykäisi kaikella voimallaan kuolonklaanilaista hännästä niin, että Henkäystähden hyökkäys jäi vain aikeeksi. Harmaaturkkinen kolli horjahti taaksepäin ja hänen tasapainonsa petti. En aikaillut, vaan syöksyin hurjasti sähisten viholliseni kimppuun. Henkäystähti ei ollut kissa vahvimmasta päästä, joten etulyöntiasema oli minulla. Sain painettua vaaleanharmaan kuolonklaanilaiskollin alleni. Nopeasti Kieroarpi tuli avukseni, vaikka uskoinkin pärjääväni yksin. Veli iski vihollista kynsillään kasvoihin ja tarttui lopulta kiinni Henkäystähden käpälästä, kun vihollinen yritti iskeä sen turkkiini. Henkäystähti ärjyi vihaisesti yrittäessään rimpuilla allamme. Iskin hampaani vihollisen pehmeään kaulaan, jota kolli yritti suojella ainoalla vapaalla etukäpälällään. Kieroarvesta oli tässä kohtaa suurtakin suurempi apu. Henkäystähti oli päästä rimpuilemaan irti otteestani, mutta rakas veljeni esti sen sivaltamalla kynsillään kuolonklaanilaiskollia vatsaan.
Otteeni Henkäystähden kaulasta heltyi, kun hän lopetti räpiköimisen. Se osoittautui nopeasti virheeksi, sillä kolli ei ollutkaan kuollut. Hän kävi kimppuuni vihaisesti sähisten, ja taas minä jouduin Kieroarven pelastamaksi. Veli repi puolikuntoisen vihollisen pois kimpustani ja iski hampaansa kissan kaulaan kiinni. Punainen veri oli jo värjännyt Henkäystähden kaulan kauttaaltaan, kun Kieroarpi antoi viimeisen iskun viholliselle.
Soturi irtaantui Henkäystähden maassa sätkivästä ruumiista. Katsoimme sitä liikahtamatta hetken aikaa, kunnes liike loppui ja Henkäystähti jäi makaamaan siniset silmänsä ammollaan maahan elottomana.
Kun voitonriemuisa katseeni kääntyi Kieroarpeen, luulin sekoavani. Henkäystähden toisella puolella seisoi toki ruskeaturkkinen kollikissa, mutta Kieroarpi hän ei ollut.
”Minne Kieroarpi meni?” kysyin aidosti hämilläni Hiilihampaalta, jonka jäänsininen katse oli nauliintunut Henkäystähden elottomaan ruumiiseen. Kun kolli oli katsellut tarpeeksi elotonta vihollista, hänen katseensa siirtyi minuun. Hiilihammas näytti etsivän sanoja ja hänen ilmeensä oli hyvin vaikea.
”Karjuvirne, Kieroarpi makaa tuolla noin”, kollin sanat tuntuivat siltä, kuin vihollisen kynnet olisivat lävistäneet sydämeni. Katseeni kääntyi kollin viittomaan suuntaan. Hän oli oikeassa. Veren sotkema Kieroarpi makasi liikkumattomana maassa taistelukentän laidalla.
Aivan yhtäkkiä oli ihan hiljaista. Sivusilmälläni näin ympärilläni riehuvan taistelun, mutta kissat olivat vaienneet. Minun maailmani oli romahtanut, siitä se hiljaisuus kai johtui. Kaikki oli mennyttä, yhtäkkiä seisoinkin yksin tämän kissajoukon keskellä. En tiennyt, sanoiko Hiilihammas jotain, mutta ainakaan kolli ei seurannut minua. Kenties joku kuolonklaanilainen oli käynyt hänen kimppuunsa ja tappanut hänet. En vaivautunut tarkastamaan asiaa, sillä ei sillä ollut enää mitään väliä. Koko kehoani pisteli, kun kävelin tärisevien jalkojeni varassa Kieroarven luokse. Hän oli kuollut, aivan totaalisen kuollut. Kollin ruskeat silmät olivat yhä auki, mutta niiden taivaaseen kohdistunut, pelottavan rauhallinen katse oli lasittunut. Jäljellä oli vain tyhjä kuori, Kieroarpi oli jo poissa. Enkä minä ollut saanut sanoa edes hyvästejä veljelleni, jota en näkisi enää koskaan.
Olin hukassa, millään ei ollut enää mitään merkitystä. Yhtäkkiä tämä taistelu ja aivan kaikki oli muuttunut aivan merkityksettömäksi. Minä luovutin. En halunnut enää elää. En enää, kun Kieroarpi oli poissa. En minä ollut mitään ilman vahvaa, rakastavaa ja kaikin tavoin täydellistä veljeäni. Painauduin onnettomana Kieroarven elotonta ruumista vasten. Se tuoksu edelleen häneltä. Oli vaikeaa uskoa, että Kieroarpi oli poissa. Hautasin kasvoni soturin veren tahrimaan turkkiin. En halunnut lähteä pois hänen luotaan. Me olimme olleet yhdessä aina, olimme olleet erottamaton parivaljakko. En minä tiennyt mitä oli elämä ilman Kieroarpea. Olin varma, ettei sellaista ollut edes olemassa. Olin aivan valmis kuolemaan, sillä en halunnut nähdä huomista, kun Kieroarpi oli ikuisesti jäänyt tähän päivään.
