Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
Tassuttelin Tähtimötaivaan rinnalla kukkulan rinnettä alas nummia kohti. Yllättäen kesken keskustelun mustavalkoinen naaraskissa teki jotain, jota en ollut odottanut: hän alkoi puhua tunteistaan. Tähtimötaivas kertoi, kuinka Mutalammen teko pyöri hänen mielessään ja sai hänen olonsa oudoksi. Sanojensa mukaan naaras ei tiennyt, kuinka siihen olisi pitänyt suhtautua. Minä tiesin tasan tarkkaan, kuinka itse suhtauduin asiaan. Se, että Mutalampi oli paljastanut todellisen luontonsa oli Tähtimötaivaan pelastus, vaikka se olikin ollut vähällä viedä naaraskissan hengen.
”Minä uskon sinua”, yritin tukea ystävääni lämpimillä sanoilla, mutta sanojen löytäminen oli vaikeaa. Näimme tilanteen niin eri valoissa, että kuullessaan minun ajatukseni asiasta työntäisin pahimmassa tapauksessa Tähtimötaivaan taas vain kauemmas itsestäni, juuri kun olin päässyt hänen lähelleen.
Tahtimme hidastui ja astelin aivan lähelle entistä oppilastani. Turkkimme hipoivat toisiaan yrittäessäni löytää sanoja, jotka voisivat saada Tähtimötaivaan tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. En halunnut hänen olevan surullinen tai ahdistunut, en etenkään Mutalammen vuoksi.
”Mutalampi oli taitava valehtelija, eikä se ole sinun syysi. Hän manipuloi sinua pennusta saakka, ei ole ihme, että sinusta tuntuu nyt tuolta. Mutta minä voin luvata, että tästä sinun elämäsi vasta alkaa. Jonain päivänä huomaat, että Mutalammen lähtö olikin parasta mitä sinulle kävi”, vakuuttelin hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Tähtimötaivaan katse pysyi vielä hetken valkeassa hangessa, ennen kuin hän käänsi sen taas minuun. Väläytin nuorelle soturille pehmeän hymyn näyttääkseni, että olin aina ollut hänen tukenaan aina ja niin tulisin olemaan myös tulevaisuudessakin.
//Tähtimö?
