Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA
”Ei hätää, hengitä vain ihan rauhassa”, kuiskasin hiljaa Tähtimötaivaalle, joka oli kellahtanut maahan makaamaan ja haukkomaan happea. Naaras oli poissa tolaltaan, en ollut nähnyt häntä koskaan sellaisena. Lohduttavien sanojen löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Laskin lohduttavasti häntäni naaraan kyljelle ja yritin myötätuntoisella katseellani ja pelkällä läsnäolollani viestiä naaraalle, että olin hänen tukenaan. Kului hetki, toinen, kolmas ja ties kuinka monta lisää. Viimein Tähtimötaivas oli saanut hengityksensä tasattua. Naaras makasi maassa kyljellään katse kohti taivasta ja hengitti rauhallisena. Hänen kylkensä kohoilu oli muuttunut rauhalliseksi. Soturi kampesi itsensä pystyyn ja katsahti minuun päin.
”Pystytkö jatkamaan taistelua?” kysyin rauhallisella äänellä. Ymmärtäisin täysin, jos mustavalkea naaras päättäisikin jättää taistelun kesken ja palata leiriin. Salaa toivoin Tähtimötaivaan palaavan leiriin. Minun olisi etsittävä Kieroarpi ja taisteltava veljeni rinnalla. Jos Tähtimötaivas olisi mukana taistelussa, murehtisin liian paljon hänen puolestaan. Naarassoturi nyökäytti päätään:
”Pystyn minä. Olen kunnossa.”
Siristin epäillen silmiäni, mutten viitsinyt alkaa vääntämään soturin kanssa. Tiesin, etten voisi pakottaa Tähtimötaivasta jäämään pois taistelusta.
”Eiköhän mennä sitten”, sanoin ja viitoin naaraskissan perässäni takaisin kohti aukiota, jolla äänten perusteella oli yhä taistelu käynnissä.
Joka paikkaa särki. Olin joutunut taistelun kaaoksessa eroon Tähtimötaivaasta ja tällä hetkellä seisoin hämärällä aukiolla kissojen keskellä väistellen parhaani mukaan toistensa kimpussa taistelevia kissoja. Kissamäärä oli selvästi vähentynyt aiemmasta, mutta vähäisestä ruumiiden määrästä päättelin, että kissat olivat joko paenneet tai siirtyneet metsän suojiin lepäämään. En ollut nähnyt Kieroarpea hetkeen, ja tavoitteenani oli löytää veljeni. Huoli alkoi kasvaa rinnassani, kun tabbykuvioista soturia ei näkynyt missään.
Väsymys alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta, eikä tyhjyyttään huutava vatsani helpottanut tilannetta lainkaan. Kieroarpea ei edelleenkään näkynyt missään. Olin hetki sitten ollut erottavinani Tähtimötaivaan mustavalkean turkin vilahtavan jossain, mutta kun olin lähtenyt kohti näkemääni kissaa, ei Tähtimötaivaasta näkynyt merkkiäkään. Raskain mielin päädyin siirtymään aukion laidalle, minun olisi saalistettava ja levättävä.
Kun pääsin viimein pujahtamaan kissameren seasta ulos aukiolta, olin vähällä saada sydänkohtauksen. Tumma hahmo pudottautui eteeni lähimmästä puusta. Nousin jo takajaloilleni ja nostin etukäpäläni ilmaan iskeäkseni vihollista kasvoihin, kun juuri ajoissa tunnistin hänet Kieroarveksi. Suustani pääsi huojentunut huokaisu, kun pudottauduin takaisin neljän jalan varaan.
”Missä ihmeessä sinä olet ollut?! Olen etsinyt sinua vaikka miten kauan!” ärähdin huolestuneena. Kieroarven katse siirtyi puuhun, josta hän oli juuri hypännyt eteeni. Kolli näytti melko hyväkuntoiselta, mitä nyt hänen turkistaan oli lähtenyt karvatukkoja ja siellä täällä oli pieniä pintanaarmuja. Samaa en voinut sanoa itsestäni. Vaikka minulla riitti voimaa, eikä kestävyydessänikään ollut erityisempää valittamista, oli tuntikausien taistelu ja syömättömyys tehnyt minut voimattomaksi.
”Niinpä tietysti, olisihan se pitänyt arvata”, virnistin leikkisästi veljelleni ja kosketin hellästi kuonollani tämän lapaa, kun lähdin tassuttamaan hänen ohitseen syvemmälle metsää. Kun ohitin kollin, hidastin tahtiani ja käännyin hänen suuntaansa, ”käydään vähän saalistamassa, minä kuolen pian nälkään.”
Retkemme metsässä oli alkanut varsin hyvin, kun olimme saaneet ensin vatsamme täyteen ja sitten vielä hetken lepoa. Olin yllättynyt, kuinka metsä ei ollut tyhjentynyt riistasta taistelusta huolimatta. Metsän eläimenä olisin itse paennut heti paikalta, kun olisin nähnyt sellaisen joukon kissoja taistelemassa, mitä aukiolla oli aiemmin ollut. Olimme kohdanneet lepohetkellämme myös muutaman kuolonklaanilaiskissan. Ensimmäinen kissa oli metsässä yksin haavoittuneena. Hänet tunnistin vaivatta Pimentovarjoksi, Kuolonklaanin varapäälliköksi. Olisimme saaneet haavoittuneen naaraskissan hengiltä, ellei hän olisi saanut apujoukkoja paikalle. Onnistuimme kuitenkin pakenemaan paikalta Kieroarven kanssa.
Aamun valjetessa totesimme, että olisi parasta palata takaisin taistelupaikalle katsomaan, mikä tilanne siellä oli. Aukion laidalle oli raahattu kissojen ruumiita. Silmäilin niitä nopeasti, peläten näkeväni jossain Tähtimötaivaan mustavalkoisen turkin. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Osa kuolleista oli kuolonklaanilaisia tai kujakissoja, mutta myös eloklaanilaisia oli joukossa. Pysähdyin haikein mielin pieneksi hetkeksi Kirpputäplän ja Pensastassun ruumiiden luokse. En ollut tuntenut kissoja erityisen hyvin, mutta he olivat vaikuttaneet hyvin viattomilta ja reiluilta kissoilta. Vaikka olikin kurjaa, että heidän elämänsä oli päättynyt tälle kammottavalle taistelukentälle, olin iloinen, ettei maassa maannut veljeni tai Tähtimötaivas.
Juuri kun olimme jättämässä ruumiit ja siirtymässä kohti yhä edessämme raivoavaa taistelua, takaani kuului tömähdys, jota seurasi säikähdyksestä kertova parahdus. Käännähdin ympäri niin nopeasti kuin pystyin ja inhokseni näin, kuinka vaaleanharmaa kollikissa oli käynyt Kieroarven kimppuun. Kaksikko paini raivokkaasti toistensa kimpussa melko tasavertaisesti. Vaikka he kierivätkin maassa koko ajan liikkuen, tunnistin hyökkääjän Kuolonklaanin päälliköksi, Henkäystähdeksi.
Yhtäkkiä mieleni valtasi suunnaton raivonpuuska. Minä vihasin Henkäystähteä. Olimme liittyneet Eloklaaniin toiveena rauhallinen loppuelämä klaanin turvassa, mutta edessäni veljeäni vastaan painiva kissa oli pilannut kaiken. En voinut ymmärtää, mikä sai hänet toimimaan sillä tavalla, mutta minä tiesin vihaavani Henkäystähteä. Minun ei tarvinnut miettiä, kun lähdin juoksemaan veljeni avuksi raitaturkkisen kollin kimppuun.
”Saasta!” sähähdin, kun iskin kynteni parhaillaan Kieroarven päällä seisovan kollikissan kylkeen. Henkäystähti säpsähti ja loikkasi pois veljeni päältä. Kun kolli käänsi sinisen katseensa minuun, kohtasin sen empimättä. En ollut koskaan saanut niin kylmää, julmaa ja murhanhimoista katsetta kissalta, joka ei edes tuntenut minua. Toisaalta, me taisimme molemmat ajatella toisistamme aivan samoin. Minäkin vihasin sydämeni pohjasta jokaikistä kuolonklaanilaista, aivan kuten Henkäystähti inhosi minua ja eloklaanilaisia. Tosin minun vihassani oli jotain perää. Vihasin heitä, koska he olivat riistäneet kotimme ja tuhonneet elämämme. Arvelin edessäni seisovan kollin inhoavan minua vain siksi, että olin olemassa.
Henkäystähti ei näyttänyt pelkäävän, vaikka hän tiesi tulevansa taistelemaan yksin kahta kissaa vastaan. Kieroarpi oli kammennut itsensä pystyyn ja asettunut vierelleni, valmiina taistelemaan Kuolonklaanin päällikköä vastaan. Vaikken ollut koskaan kohdannut Henkäystähteä taistelussa, päättelin hänen olevan etevä. En uskonut, että Kuolonklaanin päälliköksi olisi päässyt taistelukyvytön kissa. Varauduin siihen, että saisimme Kieroarven kanssa taistella ihan tosissamme. Raidallinen kuolonklaanilaiskolli syöksähti nopeasti meitä kohti. Kieroarpi yritti pysäyttää hänen hyökkäyksensä loikkaamalla kollin eteen, mutta Henkäystähti nujersi veljeni yrityksen hetkessä loikkaamalla ilmaan. Hidasliikkeinen Kieroarpi ei ehtinyt tehdä mitään, kun Henkäystähti loikkasi ilman halki kynnet ojossa minua kohti.
Viholliskolli laskeutui sulavaliikkeisesti päälleni niin, että hänen toisen etukäpälänsä kynnet iskeytyivät vasten kasvojani. Kollin onnistui kaataa minut maahan. Viiltävä kipu lävisti koko kehoni, ja se sai minut ummistamaan silmäni. Pelkäsin, että isku oli sokaissut minut. Henkäystähden kehon paiskautuessa päälleni, rojahdin maahan selälleni silmät ummessa. Olin helppo kohde ja rukoilin hiljaa mielessäni veljeltäni apua. Tunsin, kuinka kipu poltteli kasvojani. Henkäystähden kynsien tekemät viillot alkoivat vuotaa verta, ja kun yritin avata silmäni, näkökenttäni oli verestä sumea. Erotin juuri ja juuri Henkäystähden ammollaan olevan suun; hän aikoi tappaa minut. Onnekseni Kuolonklaanin päällikkö oli melko samaa kokoluokkaa kanssani ja minulla piisasi voimaa. Jopa haavoittuneena sain kerättyä iskuun voimaa ja sain viskattua Henkäystähden pois päältäni sivuun. En nähnyt edelleenkään juuri mitään ja pelkäsin Henkäystähden tekevän uuden hyökkäyksen saman tien. Kampesin itseni pystyyn ja ravistelin päätäni. Uutta hyökkäystä ei kuulunut, ja erotin suuren hahmon hyökkäävän edessäni seisovan Henkäystähden päälle. Kieroarpi oli pelastanut minut.
”Karjuvirne, tule!” kuulin jonkun henkäisevän takaani. Käännyin nopeasti ympäri kohti Liljatuulta, jonka äänen olin tunnistanut hetkessä. Erotin edessäni tumman hahmon, mutta kaikki yksityiskohdat jäivät näkemättä. Oliko Henkäystähden isku vienyt minulta näkökyvyn?
En olisi halunnut jättää veljeäni, muttei vaihtoehtoja ollut. Ei minusta olisi hänelle apua tällaisessa kunnossa.
”Sinnittele veli, et saa mennä kuolemaan”, ärähdin hiljaa kääntäessäni katseeni kohti taistelua. Silmilleni laskeutunut punainen verho esti minua näkemästä merkkiäkään veljestäni.
Liljatuuli ja kaksi muuta eloklaanilaista veivät minut hieman etäämmäs taistelukentästä. Parantajakissa alkoi heti tutkia vammojani. Hän pesi kasvojani karhealla kielellään ja selvitteli pesemisen lomassa, että silmäni olivat ehjät. Kun valittelin, etten nähnyt juurikaan eteeni, naaras kertoi rauhoittavalla äänellä sen olevan väliaikaista.
”Minun on palattava taisteluun”, ilmoitin vakavalla ja päättäväisellä äänellä, kun naaras oli saanut paineltua haavoihini jotain tahnaa, joka kirveli inhottavasti tuoreita viiltoja, ”veljeni tarvitsee minua.”
”En voi kyllä missään nimessä suositella sitä”, Liljatuuli totesi nopeasti. Räpyttelin silmiäni, Liljatuuli oli ollut oikeassa. Edelleen näköni oli sumea, mutta nyt erotin parantajasta muutakin kuin vain hänen ääriviivansa. Harmaan kissan meripihkainen katse oli vakava.
”Minä näen jo ihan tarpeeksi hyvin”, vastasin kylmällä äänellä ja kampesin itseni pystyyn. Liljatuuli astui eteeni varoittava ilme kasvoillaan:
”Jos haavat aukeavat ja alkavat vuotaa, olet taas samassa tilanteessa kuin äsken ja kenties vielä pahemmassa. Jos et näe mitään, olet taistelussa yhtä avuton kuin pieni pentu.”
Vaikkei minulla ollutkaan mitään harmaata, tavallisesti kilttiä ja ymmärtäväistä Liljatuulta vastaan, hänen käytöksensä alkoi ärsyttää minua. Nostin ylähuultani, jolloin valkeat hampaani paljastuivat naaraalle.
”Se ei ole sinun murheesi. Minä en jätä veljeäni koskaan”, ärähdin turhankin kiihtyneenä ja käänsin lupaa kyselemättä selkäni parantajakissalle ja hänen apunaan oleville eloklaanilaissotureille. En ollut varma missä olimme, mutta taistelun äänien avulla taisteluaukiolle suunnistaminen kävi helposti. Matka ei ollut pitkä, ja pian puiden taakse avautuva aukio häämötti edessäni. Katseeni kävi taas kerran läpi aukiolla taistelevia kissoja, yrittäen etsiä Kieroarven tabbykuvioista turkkia. Veljen löytäminen kävi naurettavan helposti. Kolli taisteli edelleen lähes samassa paikassa Henkäystähteä vastaan kuin aiemminkin. Huokaisin helpotuksesta, sillä olin todella pelännyt veljeni menettävän henkensä kuolonklaanilaista vastaan taistellessaan. Lähdin liikkeelle ripein askelin kohti veljeäni ja yhteistä vihollistamme. Kieroarven katse käväisi minussa, kun hän kaiketi huomasi sivusilmällään minun lähestyvän. Se oli valtava virhe, jota seurasi kammottava tapahtumaketju. Kun veljeni ruskeiden silmien katse kääntyi silmänräpäyksen ajaksi minuun, Henkäystähti käytti tilaisuuden hyväkseen. Vastakkain veljeni kanssa seisova päällikkö syöksyi kohti Kieroarpea.
”Ei!” en ollut koskaan huutanut niin kovaa. Se hetki tuntui hidastetulta, miksi jalkani eivät vieneet minua sen nopeampaa eteenpäin?
Henkäystähden hampaat upposivat Kieroarven kurkkuun, ja kuolonklaanilainen alkoi riuhtoa armottomasti. Kieroarven katse oli kauhistunut, kolli ei voinut tehdä mitään. Maailma tuntui pysähtyvän. En ollut enää varma liikuinko itsekään, vaikka liikutin kyllä jalkojani juostakseni eteenpäin. Katseeni oli nauliintunut edessäni taisteleviin kissoihin. Tai ei sitä taisteluksi voinut kutsua. Henkäystähti irrottautui Kieroarvesta, ja minä helpotuin. Mutta kun veljeni kurkusta alkoikin pulputa nopealla temmolla punaista verta, helpotus muuttui epätoivoksi. Ei, ei, ei.
Viimein, mutta aivan liian hitaasti olin saapunut Kieroarven luokse. Hän oli yhä elossa, hän voisi selvitä vielä. Niin minä uskottelin itselleni, vaikka alitajuntani tiesi minun valehtelevan. Ei sellaisesta kaulavammasta selviäisi kukaan. Peli oli pelattu, mutten tahtonut myöntää sitä. Kieroarpi haukkoi maassa happea, mutta ruhjoutuneen kurkun vuoksi se oli turhaa. Hän tukehtuisi pian omaan vereensä, olin nähnyt niin käyvän ennenkin, mutten suostunut uskoa, että niin kävisi nyt. Ei minun veljeni voinut kuolla, hän oli voittamaton.
Ajatukseni pakenivat karkuun, kun tunsin jonkun iskeytyvän vasten kylkeäni. Paiskauduin hallitsemattomasti hyökkääjän painon voimasta maahan ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Erotin raidallisen, vaaleanharmaan turkin. Kieroarven loukkaantuminen oli vienyt huomioni. Henkäystähti oli saanut tilaisuuden hyökätä minun kimppuuni naurettavan helposti. Nyt makasin vasemmalla kyljelläni maassa vihollisen painaessa kyntensä vasten kurkkuani.
*Hiirenpapanat*, ajattelin turhautuneena ja toivoin, että Kieroarpi tokenisi nopeasti ja tulisi taas pelastamaan minut – veljensä, joka aina onnistui tulemaan hänen pelastamakseen.
//Hiili?
