Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
Olin kamalan kiitollinen siitä, että Tähtimötaivas lupasi olla hylkäämättä minua. Tuntui hyvältä tietää, että edes yksi kissa oli valmis pysymään rinnallani, vaikka samalla minua pelotti. Tähtimötaivas ei voinut luvata, etteikö hänkin kuolisi. Pakotin kasvoilleni kiitollisen, hennon hymynkaltaisen kohdatessani taas nuoren soturin katseen.
”Kiitos. Se merkitsee minulle paljon”, nau’uin karhealla äänellä ja nyökäytin kiitollisena päätäni. Oloni oli kevyempi kuin aikoihin, mutta edelleen suru tuntui vetävän pientä osaa minusta alaspäin. Uskoin kuitenkin pysyväni pinnalla, jos vain keskittyisin tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, joka kieltämättä näytti vieläkin hyvin sumuiselta. Mutta olin löytänyt polun, jota pitkin kulkea. Oli helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsisi kulkea sitä polkua pitkin yksin. Minulla oli rinnallani tärkein ystäväni.
Yllemme oli laskeutunut taas hiljaisuus, muttei se ollut yhtä piinaava kuin aiemmin. Rusehtava katseeni oli kääntynyt Tähtimötaivaasta leirin pääaukiolle, joka alkoi hiljalleen täyttyä eloklaanilaisista partioiden saapuessa leiriin. Kaikki näytti aivan tavalliselta muuten, mutta eloklaanilaisten joukossa oli sinne kuulumattomia kissoja; meidän vihollisiamme. Inhosin heistä jokaista sydämeni pohjasta. Tunsin, kuinka karvani alkoivat nousta pystyyn ja mieleni alkoi taas täyttyä epämiellyttävistä ajatuksista, lähinnä lopputaistelun tapahtumista ja Kieroarven kuolemasta. Halusin keskittyä tähän hetkeen, joten yritin työntää ajatukset sivuun ja käänsin katseeni Tähtimötaivaaseen. Jostain turhanpäiväisestä keskustelu auttaisi takuulla, joten päätin esittää naaraalle kysymyksen:
”Mitä sinä olet tehnyt näiden kuiden aikana? Oletko pysynyt poissa vaikeuksista?”
//Tähtimö? 🙂
